Vesilinjalla

Tänään, 30.11.14 lienee yksi vuoden suurimmista krapulapäivistä. Toki juhannuksen, vapun ja uudenvuoden kollektiivisiin, koko kansan kankkuseen kellistäviin juhlapäiviin on vielä matkaa, mutta lähellä varmasti ollaan. Pikkujoulusesonki on kuumimmillaan, ja eilen on ollut lähes jokaisella kaveriporukalla, yrityksellä ja urheiluseuralla jos jonkinlaista illanistujaista tarjolla.

Itselläni ei krapulaa tänään ole. Ei ole ollut muutamaan vuoteen. Korkki on mennyt kiinni, eikä ikävä näitä sunnuntaisia (tai minkään muunkaan päivän kohdalle osuvia!) karseita olotiloja ole millään muotoa ikävä. Aamuinen kohmelo ja hatarat muistikuvat siitä, paljonko sitä rahaa taas meni, tuliko tehtyä jotain peruuttamatonta, montako mukahauskaa päivitystä Facebookiin ja tekstiviestiä sekalaisille tutuille? Ei kiitos enää.

Suomalaisen alkoholikulttuurin suurin ongelma ei mielestäni ole humalahakuisuus tai ns. perseiden vetäminen. Suurin ongelma on muiden suhtautuminen henkilöihin, jotka eivät syystä tai toisesta käytä alkoholia. Oletuksena on, että kaikki juovat.

Kun sitten juhlissa tai vaikka firman tykypäivillä ilmoittaa ottavansa alkoholittoman vaihtoehdon ja olevansa "vesilinjalla", alkaa kysely: "Oletko autolla, oletko raskaana, onko lääkekuuri, onko muija kieltänyt juomasta?". Tai mikäli näihin ei kysyjille löydy tarpeeksi hyvää syytä, kuiskutellaan selän takana kyseessä olevan joko uskoontuleminen tai paha alkoholiongelma. Todellisuudessa mikään syy ei kelpaa.

Omalla kohdallani ongelmana on ollut vielä se, että aikaisemmin käytin alkoholia hyvinkin reippaasti. Olin aina valmiina juhlimaan ja ottamaan muutaman. Ystävät ja muu lähiverkosto oppivat tuntemaan minut hauskana seuramiehenä, joka ei todellakaan sylje lasiin. Bilepyyntöjä ja kaljallelähtö-kutsuja riitti. Shokki olikin monelle sitten suuri, kun ilmoitin ensimmäistä kertaa "olevani tänään autolla".

En ole sanonut suoraan kenellekään lopettaneeni juomista. Olen mennyt päivä ja juhla kerrallaan, kaikista on jotenkuten selvitty. Ennakkovalmistelua se kuitenkin vaatii ja taktiikkaa olen joutunut hiomaan matkan varrella. En halua kuitenkaan olla se ilonpilaaja, jonka takia kaikkien ilta muuttuu tylsäksi. Suomalaisilla kun on sellainen käsittämätön ominaisuus, että oma juhliminen on pilalla, jos joku seurueessa on selvinpäin. Surullista sinänsä, sillä itseäni ei haittaa muiden juopottelu. Päinvastoin, monesti hyvin viihdyttävää seurattavaa. Itselläni on hauskaa, jos muilla on hauskaa.

Joissain tilaisuuksissa voi suoraan sanoa, että tänään mennään alkoholittomalla vaihtoehdolla. Suurimmassa osassa kuitenkaan ei. Niinpä monesti olen mennyt illan alkoholittomilla juomilla tekemättä siitä edes mitään numeroa. Monesti ilta onkin mennyt niin, että kukaan ei ole edes huomannut montako prosenttia alkoholia juomissani on. Kerran olen jopa onnistunut viettämään kaksi vuorokautta kaveriporukalla Virossa "perinteisellä suomalaisten miesten kulttuuriretkellä" täysin selvinpäin, ilman että kukaan muu on huomannut käytöksessäni mitään. Kummastusta seurueessa herätti ainoastaan se, että miten ihmeessä juuri minä selvisin ilman kauheaa krapulaa.

Jos jostain syystä olen "jäänyt kiinni" alkoholittomuudestani, herättää se usein negatiivisia mielikuvia. Ihmiset kokevat sen kiusalliseksi, että ovat itse humalassa ja minä selvinpäin. Kerrankin olin käynyt hyviä keskusteluita erään henkilön kanssa koko illan. Kun hän huomasi, että en ollutkaan kännissä, hän suuttui. Harmitti kuulemma, että oli "avautunut minulle ties mitä, vaikka olitkin selvinpäin".

Ihmisistä on vain täysin käsittämätöntä, että minun ei enää yksinkertaisesti tee mieli alkoholia. Toki dokaamisessa on paljon hyviäkin puolia ja Juha Kankkusen sanoja lainatakseni, "kyllähän sitä kavereita seuratessa voi todeta, että humalassa on mukava olla". Negatiiviset puolet peittoavat silti positiiviset, siksi korkki pysyy jatkossakin kiinni.

Suomalaisessa juomakulttuurissa joutuu selittelemään miksei käytä alkoholia. Olisiko jo aika muutokselle? Koska koittaa se päivä, että joutuu selittelemään sitä, miksi juo?