lauantai 29. marraskuuta 2014

Vesilinjalla

Tänään, 30.11.14 lienee yksi vuoden suurimmista krapulapäivistä. Toki juhannuksen, vapun ja uudenvuoden kollektiivisiin, koko kansan kankkuseen kellistäviin juhlapäiviin on vielä matkaa, mutta lähellä varmasti ollaan. Pikkujoulusesonki on kuumimmillaan, ja eilen on ollut lähes jokaisella kaveriporukalla, yrityksellä ja urheiluseuralla jos jonkinlaista illanistujaista tarjolla.

Itselläni ei krapulaa tänään ole. Ei ole ollut muutamaan vuoteen. Korkki on mennyt kiinni, eikä ikävä näitä sunnuntaisia (tai minkään muunkaan päivän kohdalle osuvia!) karseita olotiloja ole millään muotoa ikävä. Aamuinen kohmelo ja hatarat muistikuvat siitä, paljonko sitä rahaa taas meni, tuliko tehtyä jotain peruuttamatonta, montako mukahauskaa päivitystä Facebookiin ja tekstiviestiä sekalaisille tutuille? Ei kiitos enää.

Suomalaisen alkoholikulttuurin suurin ongelma ei mielestäni ole humalahakuisuus tai ns. perseiden vetäminen. Suurin ongelma on muiden suhtautuminen henkilöihin, jotka eivät syystä tai toisesta käytä alkoholia. Oletuksena on, että kaikki juovat.

Kun sitten juhlissa tai vaikka firman tykypäivillä ilmoittaa ottavansa alkoholittoman vaihtoehdon ja olevansa "vesilinjalla", alkaa kysely: "Oletko autolla, oletko raskaana, onko lääkekuuri, onko muija kieltänyt juomasta?". Tai mikäli näihin ei kysyjille löydy tarpeeksi hyvää syytä, kuiskutellaan selän takana kyseessä olevan joko uskoontuleminen tai paha alkoholiongelma. Todellisuudessa mikään syy ei kelpaa.

Omalla kohdallani ongelmana on ollut vielä se, että aikaisemmin käytin alkoholia hyvinkin reippaasti. Olin aina valmiina juhlimaan ja ottamaan muutaman. Ystävät ja muu lähiverkosto oppivat tuntemaan minut hauskana seuramiehenä, joka ei todellakaan sylje lasiin. Bilepyyntöjä ja kaljallelähtö-kutsuja riitti. Shokki olikin monelle sitten suuri, kun ilmoitin ensimmäistä kertaa "olevani tänään autolla".

En ole sanonut suoraan kenellekään lopettaneeni juomista. Olen mennyt päivä ja juhla kerrallaan, kaikista on jotenkuten selvitty. Ennakkovalmistelua se kuitenkin vaatii ja taktiikkaa olen joutunut hiomaan matkan varrella. En halua kuitenkaan olla se ilonpilaaja, jonka takia kaikkien ilta muuttuu tylsäksi. Suomalaisilla kun on sellainen käsittämätön ominaisuus, että oma juhliminen on pilalla, jos joku seurueessa on selvinpäin. Surullista sinänsä, sillä itseäni ei haittaa muiden juopottelu. Päinvastoin, monesti hyvin viihdyttävää seurattavaa. Itselläni on hauskaa, jos muilla on hauskaa.

Joissain tilaisuuksissa voi suoraan sanoa, että tänään mennään alkoholittomalla vaihtoehdolla. Suurimmassa osassa kuitenkaan ei. Niinpä monesti olen mennyt illan alkoholittomilla juomilla tekemättä siitä edes mitään numeroa. Monesti ilta onkin mennyt niin, että kukaan ei ole edes huomannut montako prosenttia alkoholia juomissani on. Kerran olen jopa onnistunut viettämään kaksi vuorokautta kaveriporukalla Virossa "perinteisellä suomalaisten miesten kulttuuriretkellä" täysin selvinpäin, ilman että kukaan muu on huomannut käytöksessäni mitään. Kummastusta seurueessa herätti ainoastaan se, että miten ihmeessä juuri minä selvisin ilman kauheaa krapulaa.

Jos jostain syystä olen "jäänyt kiinni" alkoholittomuudestani, herättää se usein negatiivisia mielikuvia. Ihmiset kokevat sen kiusalliseksi, että ovat itse humalassa ja minä selvinpäin. Kerrankin olin käynyt hyviä keskusteluita erään henkilön kanssa koko illan. Kun hän huomasi, että en ollutkaan kännissä, hän suuttui. Harmitti kuulemma, että oli "avautunut minulle ties mitä, vaikka olitkin selvinpäin".

Ihmisistä on vain täysin käsittämätöntä, että minun ei enää yksinkertaisesti tee mieli alkoholia. Toki dokaamisessa on paljon hyviäkin puolia ja Juha Kankkusen sanoja lainatakseni, "kyllähän sitä kavereita seuratessa voi todeta, että humalassa on mukava olla". Negatiiviset puolet peittoavat silti positiiviset, siksi korkki pysyy jatkossakin kiinni.

Suomalaisessa juomakulttuurissa joutuu selittelemään miksei käytä alkoholia. Olisiko jo aika muutokselle? Koska koittaa se päivä, että joutuu selittelemään sitä, miksi juo?

torstai 1. toukokuuta 2014

Henkilökohtainen verotus rankaisee lapsiperheitä

Kuvitteellinen tilanne suomalaisessa lapsiperheessä:

Mies tienaa palkkatyöstään mukavasti, 4000€ kuukaudessa. Vaimo on kotona hoitovapaalla pienen lapsen kanssa ja saa tällä hetkellä Kelalta hoitorahaa 341€ kuukaudessa. Perheen yhteenlasketut tulot ovat siis 4341€ kuukaudessa. Jaettuna henkeä kohti, perheen aikuiset tienaavat 2170€ kuukaudessa.

2170€ kuukausituloilla joutuu esimerkiksi Helsingissä maksamaan veroja ja pakollisia työttömyysvakuutus- ja eläkemaksuja yhteensä 457€. Käteen jäävä osuus on näin ollen 1713€ henkeä kohden. Tällä pärjäilee kivasti, lainanlyhennykset ja laskut saa maksettua vaikka mihinkään extraan ei välttämättä olekaan varaa. 

Yllä oleva verotuksen laskutapa kuulostaa varmasti reilulta ja moni ajattelee, että näinhän systeemi varmasti toimiikin. Mutta ei toimi. Suomen verotusjärjestelmä perustuu henkilökohtaiseen verotukseen. Niinpä yllä oleva esimerkkiperhe maksaakin veroja seuraavasti:

Isä maksaa kuukausipalkastaan veroja 1298€, ja äiti hoitorahastaan 25€. Perheen yhteenlaskettu käteen jäävä rahamäärä kuukaudessa on 3018€, joka tekee aikuista kohden 1509€. Nykymallin suomalaisen henkilökohtaisen ja vaihtoehtoisen perhekohtaisen mallin välillä eroa on yli 400€ käytettävissä olevissa rahoissa.

Jokainen pienen lapsen vanhempi ymmärtää, kuinka isosta summasta on kyse. Hoitorahaa saavat perheet huolehtivat itse lastenhoidosta, eivätkä vie näin kalliita kunnallisia hoitopaikkoja. Yllä mainitun esimerkkiperheen tulot ovat kuitenkin sen verran "hyvät", että sosiaalituet eivät ole heidän ulottuvillaan. Nykyinen, henkilökohtaisiin tuloihin perustuva verotusjärjestelmä ajaa heidät käytännössä lähelle köyhyysrajaa. 

Verojärjestelmässämme on paljon epäkohtia, mutta keskituloisia lapsiperheitä rankaiseva systeemi lienee niistä suurin. Tavoitteeksi tulee asettaa perhekohtainen verotusmalli koskisi niin lapsellisia aviopareja kuin rekisteröidyssä parisuhteessakin olevia perheitä. Lapsettomat ja avoliitoissa elävät maksaisivat veronsa entiseen malliin.

Minkä puolueen/ehdokkaan agendalta löytyy seuraavissa eduskuntavaaleissa? Ainakin minun ääneni on taattu.




torstai 13. maaliskuuta 2014

Suomikuvaa Nousiaisen tyyliin

Törmälä on maantieteellisesti, mutta etenkin henkisesti Järvi-Suomen, Hämeen, Pohjanmaan ja Savon risteyskohtaa. Ihmeellistä sinänsä, mutta törmäläläiseen luonteenpiirteeseen on jäänyt kaikista heimoista vain huonot luonteenpiirteet.

Näin kuvailee Miika Nousiainen Metsäjätti-kirjassaan kuvitteellisen Törmälän kunnan asukkaita. Törmälä on perinteinen teollisuuslaitoksen ympärille kasvanut pikkupaikkakunta, joita Suomi on pullollaan.

Paikallisen elämän keskipisteenä on ollut sukupolvesta toiseen saha, jonka omistaa Metsäjätti-konserni. Tehtaan pilli määrittää törmäläläisten elämää. Samat naamat näkyvät niin työvuoroissa, kuin vapaa-ajallakin, oli vapaa-ajan vietto sitten ammattiliiton Tallinnan risteilyä, lentopallovuoroa, kalastamista tai istumista Vanhassa Mestarissa kaljatuopin äärellä.

Poliittisella kartalla Törmälä on vahvasti punainen. Demarit ja laitavasemmisto ovat kinastelleet vuosikymmeniä paikkakunnan valtataistelussa. Samalla vanhan ajan änkyräpunikkityyliin kaikkea uutta vastustetaan ja johtoporras sekä konsernin "helsingin herrat" ovat lähtökohtaisesti kaiken pahan alku ja juuri.

Yllä oleva kuvaus voisi sopia mihin tahansa suomalaiseen teollisuuspaikkakuntaan. Samat lainalaisuudet toistuvat, oli paikkakunnan isoin työllistäjä sitten paperitehdas, saha tai vaikkapa voimalaitos. Lisäksi kirjan tarinassa vastaan tulevat yt-neuvottelut ja saneeraukset ovat tunnelmineen tuttuja lähes kaikille suomalaisen teollisuuden parissa työskenteleville. Siksi tekstiin ja tunnelmiin onkin varmasti monen helppo samaistua.

Romaani seuraa kahden ystävyksen, Pasin ja Jannen elämää. Molemmat toimivat kirjan kertojina, ja tarina etenee pikkuhiljaa molempien näkökulmien vuorotellessa. Välillä palataan miesten lapsuusmuistoihin, joista nykypäivän tapahtumat saavat lisää selityksiä ja taustaa.

Molemmat ovat kotoisin Törmälästä. Pasi asuu nykyisin Helsingissä, ja kauppakorkeakoulun käyneenä työskentelee Metsäjätti-konsernin johtotehtävissä. Pasi asuu vaimonsa kanssa tyylikkäässä etelähelsinkiläisessä asunnossa, perheenlisäystäkin on lähiaikoina tulossa. Päällisin puolin monen mielestä unelmaelämää siis. Janne on töissä sahalla, jossa hän toimii kuumapuristinlaitteen hoitajana ja elää tavallisen vaatimatonta duunarielämää. Vapaa-aikaa tahdittaa alkoholi, joka on aiheuttanut miehelle jonkin verran ongelmia. Jannen haaveena oli joskus ryhtyä toimittajaksi, mutta kodin kasvatusilmapiirin ollessa lannistava ja pessimistinen, jäivät nekin haaveeksi. Satunnaisesti hän kuitenkin kirjoittelee pohdiskeluitaan paikallislehden yleisönosastolle. Nimimerkillä tietenkin, ettei tulisi tehneeksi itsestään minkäänlaista turhaa numeroa.

Kaverusten tiet kohtaavat pitkästä aikaa, kun Metsäjätti-konserni päättä ruveta tehostamaan Törmälän sahan toimintaa. Pasi lähetetään hoitamaan "likainen työ" saneerauksineen ja tehostamisineen. Tästä seuraa monenlaista vastakkainasettelua, duunareiden ja herrojen, mutta myös Pasin ja Jannen omien ajattelumallien välille. Kiehtova lähtökohta siis tarinalle.

Metsäjätti on Miika Nousiaisen (s.1973) kolmas romaani (julkaistu  2011). Hänen esikoisensa Vadelmavenepakolainen (2007) nousi suureksi hitiksi, mutta myös Metsäjätti sekä hänen toinen julkaisunsa Maaninkavaara (2009) ovat keränneet paljon kehuja.

Pidän itse Nousiaisen tyylistä kirjoittaa. Teksti on humoristista, muttei kuitenkaan överiksi vedettyä, ja se sisältää paljon hauskoja oivalluksia arkisesta elämästä. Tilanteiden, henkilöiden ja tapahtumien kuvailu herättää hyviä nostalgiaviboja. Todennäköisesti Haukiputaalta kotoisin oleva kirjailja ammentaa tekstissä ja tarinassa hyvin paljon myös omista lapsuusmuistoistaan.

Kirjasta löytyy myös mielenkiintoista poliittista vastakkainasettelua ja analyysiä. Oma suosikkini on Jannen yksinäinen pohdiskelu Metsäjätin Törmälän tehtaan yt-neuvotteluiden jälkimainingeissa:

Kävelen työvuoron jälkeen kotiin. Moni kävelee portista ulos viimeistä kertaa. Kaikki näyttävät lähtevän yksin. Omiin suuntiinsa, luovuttaneita.

Ei näy edes vihaa. Eikä ihme, eihän tällä tehtaalla ole kasvoja. Omistaja on floridalainen eläkeläinen, jolle eläkevakuutusyhtiö on luvannut lokoisat eläkepäivät. Miten sitä vastaan noustaan kapinaan?

Kun ihmiset eivät tiedä, minkä puolesta tai mitä vastaan taistella, he luovuttavat. En minäkään lapsena ymmärtänyt, mistä vappumarssissa oli kyse, mutta viimeistään nyt tajuan, kuinka tärkeää se oli. Se oli näyttö siitä, että kuulumme johonkin: luokkaan, ryhmään, porukkaan.

Kun kuuluu johonkin, voi pyrkiä johonkin ja vastustaa jotakin. Nyt työläisille on markkinoitu keskiluokkaisuus haaveena. Ne eivät saavuta sitä, mutta eivät ole enää työväenluokkaakaan, siksi ne eivät kuulu enää mihinkään. Ne on riisuttu aseista.

Tällä Janne (tai kirjailija Nousiainen) tulee kiteyttäneeksi aika tarkkaan nykyvasemmiston suurimmat ongelmat. Näin helppoa se on kun sen osaa.


maanantai 17. helmikuuta 2014

Shishan tuoksua, historiaa ja Punaisenmeren syleilyä

Halusin reissata talvilomaviikollani ulkomaille. Kriteerit kohdevalinnalle olivat seuraavat: riittävästi lämpöä ja aurinkoa, inhimillisen pituinen lentomatka, ennenkäymätön kohde, mielenkiintoinen kulttuuri, sekä "jotain spesiaalia". Näillä kriteereillä ja jonkinlaisella poissulkemistekniikalla päädyin Punaisenmeren rannalla sijaitsevaan Jordanian Aqabaan.

Itse valitsin suorien lentojen (ja pienen lapsen kanssa reissatessa helppouden) takia Apollomatkojen valmiin paketin. Muita vaihtoehtoja on useita, sillä Aqabaan pääsee reittilennoilla mm Istanbulin (Turkish Airlines) ja Ammanin (Royal Jordanian) kautta. Suoria lentoja ei Aqabaan Helsingistä Apollon lomalentojen lisäksi tällä hetkellä ole. Yksi vaihtoehto on lentää rajanaapuriin Eilatiin, joka sijaitsee lyhyen taksimatkan päässä. Hotellivaihtoehtoja on runsaasti, joten kohde sopii niin edullista reppureissua kuin luksuksempaakin vaihtoehtoa etsivälle.

Aqaba on suhteellisen pieni (reilut 100000 asukasta) mutta eläväinen satamakaupunki Jordaniassa. Naapurit ovat lähellä, Israelin puolella Eilat vain muutaman kilometrin päässä, eikä Saudi-Arabian rajallekaan ole kuin reilut 10 km. Egypti ja Siinain niemimaa alkavat heti Eilatin vierestä, joten Aqaba on sijainniltaan varsin kansainvälinen. Kaupungin turisteista suurin osa tuleekin juuri naapurimaista, ja viikonlopun viettoon saapuu paljon kotimaanmatkailijoita muualta Jordaniasta. Turisteja on sopivasti, ei missään nimessä liikaa. Kaupunki on yhä aidon arabialainen, ja perinteinen suomalainen ulkonäkö herättää edelleenkin positiivista mielenkiintoa paikallisten keskuudessa.

Aqaba ja Jordania sopii monenlaista matkaa etsivälle. Punainenmeri tarjoaa ehkä maailman parhaimpia vesiä sukeltamiseen, snorklailuun ja muuhun vesiaktiviteettiin. Sukellusopetusta ja -reissuja tarjoavia yrityksiä on paljon, ja niistä löytyy jokaiselle jotakin. Historiasta ja kulttuurista kiinnostuneelle alueen rikas ja kiehtova menneisyys on myös varsinainen aarreaitta. Nämä vaihtoehdot yhdistettynä miellyttävään ilmastoon, ystävällisiin ihmisiin ja erinomaiseen ruokaan tekevätkin Jordaniasta mainion, kaikille sopivan matkakohteen.

Itse Aqaban kaupungin koluamiseen riittää pari päivää. Keskusta-alue on kompaktin kokoinen ja välimatkat todella lyhyitä. Matkaan kannattaakin yhdistää päiväreissuja eteläisen Jordanian kiehtoviin kohteisiin.

Huikea Petran kalliokaupunki lienee se kaikkein merkittävin must-nähtävyys. Tätä ei kannata jättää väliin, mikäli täällä päin maailmaa liikkuu. Petrasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljin, mutta tämä yksi maailman seitsemästä uudesta ihmeestä on jokaisen nähtävä omin silmin. Paikalle pääsee niin matkatoimistojen, paikallisten reissunjärjestäjien tai vaikkapa taksin kyydillä. Itse maksoin edestakaisesta taksikyydistä vajaan neljän tunnin odotteluineen 60JD. Halpaa ja helppoa.

Toinen mykistävän hieno kokemus on 60km päässä Aqabasta sijaitseva Wadi Rumin autiomaa. Wadi Rum on luonnonsuojelualuetta (luonnon lisäksi tarkoitus säilyttää alueen ainutlaatuiset perinnemaisemat ja beduiinikulttuuri), joten siellä pääsee liikkumaan vain opastetuilla retkillä, maastoautolla tai kamelilla liikkuen. Opas on siinäkin mielessä hyvä olla mukana, sillä valtavan kokoiseen hiekka- ja kallioerämaahan eksyy helposti. Itse tein Wadi Rumiin puolen päivän retken, joka huipentui huikeimpaan auringonlaskuun, jonka olen koskaan missään nähnyt. Kuten Petra, myös Wadi Rum pitää nähdä ja kokea itse. Paikalliset kutsuvat aluetta Jordanian sieluksi, ja siellä käytyään ymmärtää miksi.

Yksi suositeltava päiväreissun kohde on naapurikaupunki Eilat. Itse piipahdin rajan toisella puolella lähinnä siksi, että Israel puuttui vielä omalta käytyjen valtioiden listaltani. Sinänsä kaupungissa ei ole mitään erityistä nähtävää, vaan kyseessä on turistien kansoittama, kohtuullisen hengetön länsikohde. Eksotiikkaa edustaa lähinnä hepreankieliset katukyltit ja valomainokset. Mikäli länsimaisen muodin shoppailu tai bailaaminen kiinnostaa, on Eilat Aqabaa parempi valinta. Kaikissa muissa kategorioissa rajan itäinen puoli sitten viekin voiton.

Rajan ylittäminen sujuu ilman ongelmia. Leimoja lyödään passiin usealla tiskillä, ja kummassakin maassa maksetaan maasta poistuessa. Raja menee kiinni ilta kahdeksalta, mikä kannattaa pitää mielessä. Kummallakin puolella taksilla pääsee rajalta keskustaan ripeästi ja edullisesti.

Aqaba ja Jordania yleensäkään ei ole mikään ökyhalpa matkailukohde. Hintataso on kyllä Suomea edullisempaa, mutta kaikkein vilkkaimmilla paikoilla on hinnoissa myös jonkin verran turistilisää. Kannattaa siis asioida paikallisten suosimissa kaupoissa ja ravintoloissa, mikäli haluaa pitää matkabudjetin tiukalla.

Ruuista suositeltavaa on maistella ainakin paikallista lampaaasta valmistettua perinneruokaa mansafia. Myös muut lammasruuat ovat erinomaisia. Falafelia saa lähes jokaisesta kulman pikkuravintolasta, nekin erittäin herkullisia. Aqabasta saa myös paljon kalaruokia, merellisestä sijainnista johtuen. Sayadieh tarkoittaa päivän saalista ja on aina takuuvarma valinta.

Yksi lähi-idän spesialiteetti osuu silmään (ja tuoksuu nenään) kaikkialla: nimittäin vesipiipun eli shishan polttelu. Paikalliset tykkäävät istua iltaa eri makuisten ja tuoksuisten makutupakoidensa äärellä, ja jaaritella päivänpolttavia aiheita. Tätä kannattaa ehdottomasti kokeilla, sillä hintaa piipulliselle (jota muutama henki polttelee reilun tunnin) tulee vain muutama dinaari. Maistuu muuten hyvältä!

Paikalliset taksikuskit tarjoilevat palveluitaan ohikulkeville turisteille. "Petra, Wadi Rum, maybe tomorrow"-fraasi tulee varmasti tutuksi. Hyviä ehdokkaita on varmasti paljon, itse käytin Mohammad Kotiash -nimisen, n 50-vuotiaan perheellisen miehen taksikyytejä. Petran retkelle tuli hintaa tosiaan se 60 dinaaria. Mohammad puhuu hyvää englantia ja on täsmällisesti sovitussa paikassa. Autokin oli uudehko ja ajotyyli rauhallinen. Sopii siis myös säikyimmille. Hänet tavoittaa meilitse bedwienstar (ät) yahoo.com ja puhelimitse 00962779558660. Suosittelen!

Niinkuin ylläolevista jutuista varmasti huokuu, tykästyin Aqabaan ja Jordaniaan kovasti. Jordanialaiset ihmiset olivat superystävällisiä ja vielä toistaiseksi vähäisen turistimäärän takia myös aidon innostuneita matkailijoista. Ennakkoluulot lähi-idän maita kohtaan ovat monella tiukassa, ja tämä saattaakin olla Jordanian aitouden pelastus tulevaisuudessakin. Junttimaisesti örveltäviä suomalais- tai länkkärilaumoja ei täällä tapaa, ja hyvä niin. Jordania ei sellaista kohtaloa ansaitse.




tiistai 4. helmikuuta 2014

Anarkismin aakkoset pohdiskellen

Eräässä tuoreessa kiroituksessaan Conor Cruise O'Brien puhuu "vastavallankumouksellisen alistamisen" prosessista, joka on uhka vastavallankumouksellisen yhteiskuntamme älylliselle integriteetille vastaavalla tavalla kuin "vallankumouksellinen alistaminen" - varsin surkuteltava ilmiö, jota ei usein osata huomioida - on horjuttanut älyllistä yhtenäisyyttä vallankumouksellisissa tilanteissa.

Noam Chomskyn Anarkismista -teoksen ensimmäinen virke meinasi vaikeaselkoisuudellaan lannistaa minut heti alkuunsa. Harkitsin jopa kirjan jättämistä väliin, mutta onneksi jatkoin lukemista. Pelko pelkästä akateemisesta viisastelusta karisi pikkuhiljaa luku luvulta. Toki Anarkismista ei ole muutenkaan se kaikkein helpoin lukukokemus, joten sinnikkyyttä ja keskittymistä se vaati.

Teos on kokoelma amerikkalaisen kirjailijan/tieteentekijän/aktivistin Noam Chomskyn tekstejä ja haastatteluita vuosien varrelta.  Ne on sijoitettu kirjassa aikajärjestykseen, vanhimmat 1960-luvulta, viimeisin vuodelta 2004. Yhdistävä tekijä kaikille teksteille on se, että ne käsittelevät anarkismia.

Chomsky on tuottelias kirjailija, jonka vasemmistolaiset, globalisaation ja imperialismin vastaiset teokset ovat kuluneet monen maailmanpolitiikasta kiinnostuneen lukijan käsissä ympäri maailmaa. Harva kuitenkaan tietää, että Chomsky määrittelee itsensä pohjimmiltaan anarkistiksi, tarkemmin ottaen libertarianistiseksi sosialistiksi. Juuri siksi tekstejä onkin niin kiinnostavaa lukea.

Harva myöskään tietää mitä anarkismi on. Suurimmalle osalle tulee ensimmäisenä mieleen yläasteen uskonnon vihkon kanteen piirretty "anarkismilogo" tai punkbiisien sanoitukset. Kovinkaan moni ei osaa kuvailla, mitä anarkistit oikeasti haluavat tai minkälainen olisi anarkistinen yhteiskunta. Juuri näiden syiden takia tartuin itsekin tähän teokseen.

Suoria ja konkreettisia vastauksia Chomskyn kirja ei anna. Joitain viittauksia anarkistisen yhteiskunnan mahdollisiin rakenteisiin tai visioihin löytyy, samoin kuin Espanjan sisällissodan aikaisiin kansanvaltaisiin ja anarkistisiin kokeiluihin. Mutta varsinaista "näin toimii anarkistinen yhteiskuntamalli"-selvitystä on siis turha odottaa.

Syynä konkretian puutteeseen lienee ennenkaikkea se, että anarkismi on jäänyt muutamaa historian lyhyttä pätkää lukuunottamatta teoreettiselle tasolle. Siinä missä kapitalistisia ja kommunistisia yhteiskuntamalleja on varioitu ja kokeiltu käytännössä lukuisia, on anarkismi jäänyt puhtaaksi ideologiseksi pohdiskeluksi. Syytä siihen en tiedä, vaikka uskon aatteen olevan kaikkein lähimpänä sitä kollektiivisesti yhdessä sovittavaa mallia, joka valittaisiin, jos yhteiskunta rakennettaisiin uudelleen nollapisteestä.

Anarkismista on erinomainen, ajatuksia herättävä yhteiskunnallinen teos. Mikäli poliittinen pohdiskelu kiinnostaa, tämä on juuri sinulle. Omaa ajatteluani tämä laajensi, ja into perehtyä aatesuuntaukseen enemmänkin heräsi vahvasti. Suositeltavia kirjavinkkejä aiheesta otetaan mieluusti vastaan!

lauantai 1. helmikuuta 2014

Kiitos 1990 - 1999 vol15.

Yksi rap-musiikin historian aliarvostetuimpia artisteja lienee mies nimeltään Omar Credle, eli O.C. Ysäriräppipuritaanit hänet kyllä tuntevat, mutta suuren yleisön tunnistamaa nimeä ei miehestä koskaan tullut. Ja hyvä niin, saapahan fiilistellä rauhassa.

Omar syntyi vuonna 1971 New Yorkin Brooklynissa. Soolouransa lisäksi hänet tunnetaan D.I.T.C -nimisen kokoonpanon jäsenenä. Albumeita miehen uralle mahtuu seitsemän, joista viisi sooloja. Lisäksi mukaan mahtuu lukuisia vierailuja muiden albumeilla sekä muutama kimppalevy.

XXL:n listan sijalta 236 löytyy kappale Time's up, joka oli O.C.:n debyyttialbumin, vuonna 1994 julkaistun Word...Lifen suosituin singlelohkaisu.




Tässä biisissä on jotain kiehtovaa. Jollain tavoin siitä huokuu kaikki se fiilis ja yksinkertaisuus, mikä yhdeksänkymmentäluvun räpistä tekee niin mahtavaa. Aitoa ja juurevaa musaa. Jotain sellaista, mikä nykyhiphopista tyystin puuttuu.








perjantai 10. tammikuuta 2014

Hesarin tekopyhä etninen profilointi

Helsingin Sanomien Nyt-liitteen yksi tämän hetken luetuimpia juttuja on raflaavasti otsikoitu Huivin riisuminen oli elämän suurin päätös muslimibloggari Nimo Samatarille. Itsekin luin artikkelin, mutta jäin ihmettelemään, missä se muslimibloggari oikein luuraa?

Toimittaja Pauliina Grönholmin juttu kertoo espoolaisesta, 18-vuotiaasta Nimo Samatarista, joka kirjoittaa suosittua Girl With Attitude-blogia. Samatar on syntynyt Suomessa, mutta hänen vanhempansa ovat kotoisin Somaliasta. Tummaihoisena hän on joutunut kohtaamaan paljon ennakkoluuloja ja hänen suomalaisuutensakin on monesti kyseenalaistettu.

Grönholmin artikkelin pääpointtina on Nimon päätös luopua islamin opin mukaisen huivin käyttämisestä. Samatarin mukaan ensimmäinen päivä ilman huivia oli hänen "elämänsä pahin". Jutussa ihmeteltiin myös miksi tummaihoiselta Suomessa on aina tapana kysyä, mistä hän on kotoisin.

Niin, jäin kaipaamaan Hesarin hehkuttelemaa muslimibloggaria. Samatarin blogista sellaista en löytänyt. Sen sijaan löysin tavallisen suomalaisteinin pitämän blogin, jossa puidaan muotia vähissä vaatteissa, baariseikkailuja, parisuhteita ja koulukuvioita. Islamista löysin tasan yhden jutun, sellaisen jossa kirjoittaja kertoi olleensa vieraana Ajankohtaisen Kakkosen Islam-illassa. Tämä ei vielä täytä mielestäni kriteereitä muslimibloggariuteen.

Vai ovatko ne kaikki sadat suomalaiset, suositut lifestyleblogit sitten kristittyjä blogeja? Hesarin logiikalla näin täytyy olla, sillä kaikissa niissä esiteltiin kovasti kristinuskon isoon juhlaan, Jouluun liittyviä asioita ja ihanuuksia.

Grönholm ja Helsingin Sanomat syyllistyvät artikkelillaan samanlaiseen etniseen profilointiin, kuin mitä itse kritisoivat.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

вилле хаапасало - Itänaapurin mystinen suursuomalainen

Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä, Suomensukuiset 30 päivässä, Jäämeri 30 päivässä. "Se näyttelijä, joka on Venäjällä todella tunnettu"

Ville Haapasalo tunnetaan Suomessa ennenkaikkea yllä mainituista Venäjää käsittelevistä mainioista tv-sarjoistaan. Venäjällä mies sen sijaan on supertähtiluokkaa, talouslehti Forbesin mukaan hän oli vuonna  2013 maan kolmanneksi arvokkain kasvo. Käsittämättömän suuri tähti siis naapurimaassa, Suomessa tämä on jostain syystä jäänyt vielä edelleenkin epäselväksi.

Haapasalo on muutenkin jäänyt suomalaisessa julkkiskeskustelussa hiukan syrjään. Harva tietää hänestä  yllä mainittujen lisäksi juuri mitään. Enpä tiennyt myöskään minä, siksi olikin niin avartavaa lukea Kauko Röyhkän mainio, Ville Haapasalosta kertova Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä -teos.

Kirjan alaotsikon mukaisesti se paneutuu ennenkaikkea Haapasalon Venäjällä oleskelun alkuvuosiin, 90-luvun alun Neuvostoliitosta 90-luvun puolivälin villeihin oligarkkivuosiin asti. Se ei ole perinteinen elämänkerta, vaan etenee kahvilanpöydässä tehdyn haastattelun tahtiin alusta loppuun. Itse pidin tästä tyylistä, välillä tuntui kuin olisi istunut samaisessa pöydässä Röyhkän ja Haapasalon kanssa kuuntelemassa toinen toistaan uskomattomampia tarinoita.

Et kuitenkaan usko on teokselle aika osuva nimi. Haapasalon tarinat nimittäin pitävät sisällään niin uskomattomia juttuja, että ainakin itselläni oli osittain vaikeuksia uskoa niiden todenperäisyyttä. Tai sitten Venäjä vain on oikeasti ollut niin uskomaton ja kummallinen sekoitus anarkismia ja vanhan ajan villin lännen meininkiä, että pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan pumpulissa kasvaneena on vaikea tapahtumia käsittää.

Esimerkiksi Haapasalo kertoo olleensa keikkatöissä autokuskina mafialla. Jonkun ajohomman aikana autoa oli tulitettu takaa-ajovaiheessa konepistoolilla niin, että takaikkunatkin olivat hajonneet. Kerran hän oli juovuspäissään ajelemassa jonkun vanhan armeijan upseerin kanssa sotaveneellä Volgalla. He innostuivat ammuskelemaan ilman maanomistajan lupaa marjastavia ihmisiä raketinheittimillä. Ja kerran hän oli kutsuttuna jonkun oligarkin syntymäpäiville, mistä keittokinkku oli päässyt loppumaan tarjoilupöydästä. Niinpä tämä raharikas ja Haapasalo olivat lentäneet helikopterilla lähikauppaan hakemaan tätä puuttuvaa elintarviketta.

Tässä vain muutama esimerkki tarinoista, joita kirja pitää sisällään. Uskokoon ken tahtoo, mutta viihdyttäviä ne ovat joka tapauksessa. Suurin osa tarinoista liittyy jotenkin vodkapäissään juhlimiseen, mikä kirjan perusteella on ollut(on edelleen) maan tapa Venäjällä.

Vaikka kirjan päähenkilö onkin Haapasalo, niin ainakin itselleni se avasi mystisyyden verhoa ennenkaikkea Venäjän osalta. Aika vähän sitä loppujen lopuksi naapurimaastaan tietää, etenkin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisistä hurjista vuosista. Moni asia on nykyisin varmasti jo "kunnossa", mutta nykytilaa ymmärtääkseen pitäisi tietää myös niitä edeltävistä vuosista. Ja niitä Röyhkän teos avaa.

Pakko nostaa esille vielä kirjan upea kuvitus. Teos on fyysisesti suhteellisen kookas, johtuen Juha Metson upeista valokuvista. Kuvat eivät sinällään liity suoraan kirjan juttuihin, liippaavat toki jotenkin aihetta läheltä. Niistä välittyy erinomaisesti venäläisen elämänmenon rouheus ja omalaatuisuus. Niitä olisi voinut katsella enemmänkin ja ne pärjäisivät varmasti myös omana teoksenaan. Ehkä Metsoltakin sellainen joskus on luvassa?