Kiitos 1990 - 1999 vol6.

Heltah Skeltah. Liian harvoin fiilistelty ja sitä kautta aliarvostettu kokoonpano. Syystä tai toisesta en hirveästi ole tämän New Yorkista kotoisin olevan duon tuotantoa kuunnellut, vaikka nimi ja muutama biisi onkin tullut vastaan silloin tällöin. No, koskaan ei ole liian myöhäistä, ja diggailun voi aloittaa esimerkiksi debyyttialbumilla Nocturnal, josta XXL:n listan sijalle 245 päätynyt biisi Leflaur Leflah Eshkoshkakin löytyy.

Tässä biisissä on hyvä fiilis. Pää rupeaa nyökkäämän biitin tahtiin välittömästi, ja tämä styge sopii kyllä ysäribileiden takuuvarmaksi tanssilattian täyttäjäksi. 

Leflaur Leflah Eshkoshka oli Nocturnal-levyn ensimmäinen singlebiisi, ja se julkaistiin lokakuussa 1995. Miksikään listojen ykköshitiksi se ei koskaan noussut, mutta nauttii edelleenkin suurta arvostusta ysäriräpin ystävien keskuudessa.

Inflaatiotaso määrittää palkkamaltin

Viimeiset kuukaudet on saanut kuulla yhä voimakkaampia vaatimuksia työehtojen heikentämiseksi. EK:n Jyri Häkämies ja Ilpo Kokkila, sekä EVA:n Matti Apunen ovat olleet etunenässä huutamassa suomalaisyritysten kilpailukyvyn perään, jonka suurin riippakivi ovat ahneet työntekijät. Ne kun saavat liian paljon palkkaa, liian lyhyistä työpäivistä. Lisäksi ne retkut lomailevat liikaa ja jäävät eläkkeellekin liian aikaisin.

Surullista on, että koko suomalainen mediakenttäkin on lähtenyt tähän mukaan. Pääkirjoitukset myötäilevät ja otsikot ymmärtävät vaatimuksia. Pelottavaa on myös se, että työntekijäjärjestöt ovat jääneet uutisissa jalkoihin, ja heidän torjuvat reaktionsa on uutisoitu vain sivulauseissa. Pahasti näyttää siltä, että EK:n aivopesu on onnistumassa, ja työntekijäliitot tulevat vielä suostumaan näihin vaatimuksiin.

Tästä kyrsiintyneenä kirjoitin pitkästä aikaa vanhan ajan mielipidekirjoituksen, jonka ajattelin lähettää mahdollisimman moneen ko. palstaa ylläpitäviin sanomalehtiin. Toivottavasti sen myös mahdollisimman moni julkaisee.



Inlfaatiotaso määrittää palkkamaltin


Viime aikoina sana palkkamaltti on tullut tutuksi. Sitä on vaadittu Suomen kilpailukyvyn turvaamiseksi niin maan hallituksen kuin työnantajienkin puheenvuoroissa. 

Elinkeinoelämän Keskusliiton nokkamiehet, Jyri Häkämies ja Ilpo Kokkila ovat väläytelleet jopa palkkojen alentamisia, sekä viikkotyötuntimäärien kasvattamista ilman tulotason nousua. Vähintäänkin EK vaatii nollakorotuslinjaa, palkankorotuksiin kun ei heidän mukaansa ole varaa. 

Mielestäni kummallisia vaatimuksia, sillä tällä hetkellä työntekijät jo noudattavat palkkamalttia. Syksyllä 2011 laaditun, ns. raamisopimuksen mukaan työntekijöille maksetaan ensimmäisen 13 kuukauden aikana 2,4 prosentin, ja jälkimmäisen 12 kuukauden aikana 1,9 prosentin palkankorotukset. Nämä koskevat vain työehtosopimusten piirissä olevia aloja, eli suinkaan kaikille ei korotuksia edes ole tullut. 

Tilastokeskuksen mukaan inflaatiovauhti on vuonna 2012 vaihdellut kuukausitasolla 3,2 ja 2,6 prosentin välillä. Tämä tarkoittaa sitä, että inlfaatiotason ollessa korkeampi kuin palkankorotukset, reaalipalkat laskevat. Tällä hetkellä palkansaajat siis jo käytännössä suostuvat työnantajien toiveisiin palkkojen alentamisesta. Ja jotta päästäisiin edes vaadittuun nollakorotuslinjaan, pitäisi palkankorotusten olla vähintään samalla tasolla, kuin hintojen nousun. 

Inlfaatiotaso siis määrittää mikä on palkkamalttia ja mikä ei. EK:n pelottelulinjaan ja propagandaan ei tässä tapauksessa siis kannata uskoa.

Khayr Koixzar

Helsinki

Le Skylab - viikonlopunviettoa Bretagnessa

Pitkästä aikaa tuli katsottua elokuva, jossa yhdistyy hyvä fiilis, mielenkiintoinen ja älykäs dialogi, hienot näyttelijäsuoritukset sekä kantaaottava ote. Tällainen on nimittäin ranskalaisen Julie Delpyn ohjaama Ranskalainen Viikonloppu (Le Skylab). Elokuvan alkuperäisnimi tulee saman nimisestä satelliitista, jonka pelättiin putoavan Länsi-Ranskaan 70-luvun lopulla. Ja juuri näihin ajankohtiin ja tapahtumapaikkoihin elokuvan tarina sijoittuu.

Leffa kuvaa yhden viikonlopun tapahtumia kesäisessä Bretagnessa, johon iso joukko sukulaisia kerääntyy perinteiseen tapaansa juhlistamaan isoäidin syntymäpäiviä. Kun sukulaisjoukkio koostuu mm. vasemmistoradikaaleista näyttelijöistä, rasistisista sotaveteraaneista, kuolemanrangaistusta kannattavista oikeistolaisista, pariisilaisista nirppanokista, maalaisista ja lukuisasta lapsikatraasta, on tarinalle jo valmiiksi maukkaat puitteet.

Elokuva rullailee viikonlopun tapahtumien ympärillä. Valtava roolihahmomäärä ja heidän keskinäiset suhteensa tarkentuvat matkan varrella, vaikka aluksi meinaakin tuntua hiukan
epätoivoiselta, kun pähkäilee kuka kukin on. Ruokaa, viiniä, pastista, lammaspaistia, illanistujaista ja rannalla loikoilua. Siitä on onnistunut sukuviikonloppu tehty, niin Ranskassa kuin Suomessakin. 

Itseäni kiehtoi eniten elokuvan poliittinen lataus. 70-luvun Ranskassa vasemmisto (ja ennenkaikkea kunnon laitavasemmisto) oli isossa roolissa, eikä vastakkainasettelua puuttunut. Monelle saattaa myös tulla yllätyksenä, että ranskalaisessa yhteiskunnassa on paljon kipupisteitä, jotka eivät edes ole niin hirveän kaukana menneisyydessä. Sodat Algeriassa, Vietnamissa ja Tsadissa ovat jättäneet isot arvet koko kansakuntaan, toisen maailmansodan saksalaismiehityksestä puhumattakaan. Ja juuri näiden ikävien muistojen ja niistä kumpuavien mielipiteiden ympärillä iso osa elokuvan jännittävimmistä keskusteluista käydään.

Toki pääasiallisesti elokuva on ennenkaikkea kevyttä ja kivaa yhdessäoloa. Nuoret puuhaavat omia juttujaan vanhempien keskittyessä politikointiin ja viininlipittelyyn. Mielenkiintoista on myös 70-lukulaisen avoin keskustelu seksin ympärillä, myös kaikkein pienimpien lasten kuullen.

Leffan katsottuaan tulee fiilis, että ollapa pikku-Renaultin ratissa Bretagnen maaseudulla rentoutumassa. Joten alueen matkailumainoksestakin tämä käy! Hyvän mielen elokuva parhaasta päästä.

Kiitos 1990 - 1999 vol5.

Vanhan liiton meininkiä! Eric Sermonin ja Parrish Smithin muodostama EPMD on yksi hiphopin legendaarisimmista duoista. XXL:n listan sijalle 246 valittu sinkkubiisi Gold Digger löytyy kaksikon kolmannelta, Business as Usual-albumilta, ja se julkaistiin marraskuussa 1990. Tuotanto on herrojen omaa, höystettynä hovideejii DJ Scratchin skrätseillä.

Taattua ysärin ja kasarin vaihteen räppiä tämä biisi onkin, aidoimmillaan ja puhtaimmillaan. Ei turhaa kikkailua liiallisella sämplepuurolla, vaan rehtiä räppäämistä mojovan ja nopean biitin tahtiin. Video on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kotikutoisuudessaan juuri passeli tämän aikakauden materiaalille.

Tästä videoon

On vain yksi Kuningas...

...Jaaarii, Jari, Jari, Jaarii Litmanen!

Mika Kaurismäen ja Arto Koskisen hieno dokumentti, Kuningas Litmanen ilmestyi viime viikolla kauppoihin ja vuokraamoihin. Samaan aikaan se sai ensi-iltansa myös Hollannissa, jossa se on saanut osakseen suurta suosiota.

Kaikki 90-luvun puolivälissä futista seuranneet suomalaiset muistavat tv2:n keskiviikkoiset Mestareiden Liiga-lähetykset. Silloin näytettiin aina Amsterdamin Ajaxin otteluita, joissa nuori Jari Litmanen löi itseään toden teolla läpi jalkapallomaailman eliittiin. Tuolloin tuntui suorastaan uskomattomalta, että täältä, silloisesta jalkapallon kehitysmaasta voi nousta yksi maailman parhaista pelaajista. Uskomatonta se olikin, ja juuri siksi niin merkityksellistä.

Dokumenttu kertaa Litin uraa sen alkuajoista aivan sen loppuun saakka (tai vielähän se ei ole virallisesti edes loppunut). Elokuva etenee lukuisien haastatteluiden, uutispätkien ja Jarin omien kertomusten myötä selkeänä jatkumona. Sitä on mielenkiintoista sekä helppoa seurata, vaikka ei olisi koskaan koko miehestä kuullutkaan. Kaikki legendaariset maalit ja uran vaiheet tulee käytyä läpi,  olivat tapahtumat sitten loskaisella lahtelaisella hiekkakentällä, tai Barcelonan Camp Noulla.

Elokuvaa sävyttää kiehtovan melankolinen ja mystinen tunnelma. Vaikka Litmanen kertoo paljon ennen kuulemattomia asioita ja faktoja, jää legendan takana oleva ihminen edelleenkin tuntemattomaksi. Ja tarkoituksellisesti, sillä mies on tunnettu siitä, että haluaa pitää yksityisasiat ominaan ja tulla tunnetuksi vain vihreän veran tapahtumista.

DVD-formaatin hyvät puolet verrattuna leffateatterikokemukseen korostuvat juuri tämänkaltaisissa elokuvissa: itse dokumentin lisäksi levyltä löytyy huikea määrä lisämateriaalia, jotka täydentävät kokonaisuutta erinomaisesti.

Ehkä tämän elokuvan myötä Suomessakin ruvetaan pikkuhiljaa ymmärtämään, kuinka suuresta hahmosta on kyse. On todellakin vain yksi kuningas, Jari Litmanen.

Elävä esimerkki Schubakin heikommasta aineksesta

Kokoomusnuorten (nyt jo entinen) varapuheenjohtaja Saul Schubak nousi kertaheitolla valtakunnan ykköspuheenaiheeksi reilun viikon takaisella Facebook-kommentillaan. Schubakin mukaan lapsilisää maksamalla on "järjenvastaista tukea heikomman aineksen lisääntymistä". Tämä idioottimainen ja ehkä ajattelematonkin kommentti nosti hänet valtakunnan vihatuimmaksi mieheksi, ja todennäköisesti myös tuhosi hänen poliittisen uransa.

Itsekin raivostuin aluksi näistä natsi-ideologialta haiskahtavista ajatuksista. Mutta sattumalta eilen nähdessäni AVA-televisiokanavan esittämän Erilaiset Äidit-ohjelman jakson, ymmärsin mitä
Schubak mielipiteellään todennäköisesti tarkoitti.

Kyseisessä ohjelmassa kerrottiin tamperelaisesta, viidettä lastaan odottavasta Eteläniemen perheestä. Pariskunta on suhteellisen nuori, sillä äiti Johanna ja isä Marko ovat molemmat 26-vuotiaita. Käytännössä heidän koko aikuisikänsä on mennyt perhettä kasvattaessa, sillä vanhin lapsista on seitsemän vuotta, ja loput ovat syntyneet melkein peräkanaa reilun vuoden välein.

Suurperheen pyörittäminen ei ole helppoa, ei myöskään taloudellisesti. Tilannetta ei helpota se, että Johannalla ei ole ammattia lainkaan, ja Marko on työtön. Työtön omasta halustaan. Perheen isä nimittäin kertoi, että oli ilmoittanut työvoimatoimistoon, ettei ole kiinnostunut ottamaan vastaan töitä.  Vaimo vielä komppasi, että hänelle on aivan sama, käykö mies töissä vai ei.

Juuri tämä asenne sai oman vereni kiehumaan. Olen vasemmistolainen ja kannatan yhteiskunnan toimivia turvaverkkoja. Työttömyyden ja vähävaraisuuden yllättäessä yhteiskunnan tulee auttaa, mutta entä tällaisessa tilanteessa? Tampereella kyllä löytyy töitä 26-vuotiaalle ammattiin koulutetulle miehelle. Mutta jos yhteiskunta antaa signaaleita, että aivan yhtä hyvin voi olla myös kotosalla, ollaan minusta pahasti väärillä vesillä.

Perhe Eteläniemi elelee siis täysin yhteiskunnan tukien varassa. Lisäksi osa lapsista on kunnallisessa päivähoidossa, vaikka molemmat vanhemmat ovat kotona. Tämä lisää perheen yhteiskunnalle aiheuttamaa taakkaa entisestään. Toki äiti Johanna vielä erikseen ihmettelee sosiaalipummiväitteitä, sillä hänen pettämättömällä logiikallaan ei ole sossupummi, jos rahat menevät ruuan ostamiseen.

Surullista on myös se, että lapset oppivat elämäntavan, jossa raha tulee pyytämättä, ilman, että sen eteen tarvitsee tehdä mitään. Sama elämäntyyli periytynee myös seuraavalle sukupolvelle.

Rahojen niukkuutta valitellaan, ja mies haaveilee, että olisi kiva voida käydä kaupassa siten, että ei tarvitsisi aina miettiä jokaisen euron käyttöä erikseen. Töihin meno ei ole ilmeisesti kuitenkaan ratkaisu. 

Myös ehkäisyasiat ovat jääneet hoitamatta rahanpuutteen takia. Johanna toivoo, että sosiaalitoimisto kustantaisi hänelle kierukan. Rahaa on kuitenkin riittänyt rakennekynsiin ja uuteen iPhone 4:een. Samoin rahaa löytyy 600 euron "avaruusmalliseen" pesukoneeseen, josta sosiaalitoimisto sponssaa toki 290 euroa.

Ja miten tämä koko juttu sitten liittyy Saul Schubakiin? Perheen äiti ainakin hehkuttelee, että uuden lapsen myötä perheen tulot kasvavat 200 eurolla kuukaudessa. Tämä on kova juttu, sillä hänen mukaansa vauvoihin ei juuri rahaa kulu. Oliko Schubakilla sittenkin jutuissaan totuuden siemen?

Niinkuin jo aikaisemmin totesin, turvaverkkoja pitää olla. Mutta nämä verkot eivät saa kaikessa byrokraattisuudessaan mahdollistaa loisivaa elämäntyyliä.

Vallankumoustaistelija lisäopissa

Kun noin kymmenen vuotta sitten suoritin varusmiespalvelukseni, niin kiinnostus asiaa kohtaan ei ollut kovin korkealla. Yhdeksän kuukauden palvelus meni enemmän tai vähemmän sluibaillessa ja viikonloppuvapaita odotellessa. Sotilaskodissa, tupakkapaikalla ja lääkärin vastaanotolla notkuminen tuli tutummaksi kuin leirielämä tai ampuminen, ja sunnuntaisen lomiltapaluuahdistuksen pystyy edelleenkin kaivamaan tunnemuistin perukoilta.

Aika kultaa kuitenkin muistot. Kun kävin ensimmäistä kertaa kertausharjoituksissa muutama vuosi kotiutumisen jälkeen, koin jonkinlaisen mullistavan ahaa-elämyksen. Vaikka kylmästä teltasta herääminen muutaman tunnin unien jälkeen ahdisti niinkuin ennenkin, oli kokemus pääosin positiivinen ja mielenkiintoinen. Armeija-ajoista tuttu ylimääräinen nihkeily oli jäänyt pois, ja kaikki tekeminen oli jollain tavoin järkevää. Ja kun olen pikkupojasta saakka tykännyt "sotaleikeistä", niin kertausharjoitusten "tilannepäällä"-asetelma oli varsin kivaa.

Innostuin niinkin paljon, että ilmoitin sotilasläänin esikuntaan olevani kiinnostunut tulemaan kertaamaan jatkossakin. Niinpä käskyjä tipahteli postiluukusta tasaiseen tahtiin. Nyt takana on niin perinteisiä kohteensuojauksia, kuin puolustus- ja sissitoimintaakin. Ja viime viikonloppuna tuli saatuaa ensikosketus asutuskeskustaisteluun paripäiväisellä peruskurssilla.

Parikymmentä kertausharjoitusvuorokautta on nyt takana, ja lisää olisi tarkoitus saada kasaan. Joku lukija varmaankin kuvittelee, että allekirjoittanut on jonkinlainen yli-idänmaallinen sotafanaatikko, joka vspaa-aikanaan kulkee Kiitos 1939-1945-huppari päällään ja leijona-riipus kaulassaan. Päin vastoin.

Käyn kertauksissa toki sotilastaitojani kehittämässä, mutta ennenkaikkea kyseessä on itsensä karaiseminen ja henkinen kasvu. Kun muutaman vuorokauden kiusaa itseään mentaalisesti ja fyysisesti  toisten käskytyksen alaisena, maistuu normaali arki mukavuuksineen taas erittäin hyvältä. Sillä mikä olisikaan sen parempaa hermolepoa, kuin vihollisen kyttäily öisessä metsässä? Siinä kerkeää käymään omia ajatuksiaan aika moneen kertaan läpi. Suosittelen!

Sitä Raamatulla päähän, joka TV-lupaa maksaa

Viimeisen kahden viikon aikana Yleisradion kanavat lähettävät mm. seuraavia ohjelmia: Gudstjänst från Stockholm (Yle Fem), Uskonpuhdistuksen muistopäivän Jumalanpalvelus Alahärmän kirkosta (TV 1), Jumalanpalvelus Turun Tuomiokirkosta vuodelta 1985 (Yle Fem), Jumalanpalvelus Kokkolan Baptistiseurakunnasta (TV 1), Jumalanpalvelus Helsingin Missionkyrkanista vuodelta 1976 (Yle Fem), Jumalanpalvelus Johanneksenkirkosta vuodelta 1992 (Yle Fem), Sotkamon seurakunnan Jumalanpalvelus (Yle Radio 1), Ortodoksinen Liturgia Iisalmesta (Yle Radio 1) ja Turun Henrikinseurakunnan Jumalanpalvelus (Yle Radio 1). Lisäksi viikon jokaisena arkiaamuna kuullaan Aamuhartaus (Yle Radio 1) sekä Andrum (Radio Vega) kahteen kertaan.

Niinkuin yllä olevasta listasta näkee, kristillistä ohjelmaa tulee valtio-omisteisen Ylen kanavilta kohtuullisen paljon. Muita uskontokuntia koskevaa ohjelmaa tai Jumalanpalveluksia ei lähetetä.  

Poliitikkojen kuulee aina sanovan, että Suomessa ei ole valtionkirkkoa. Käytäntö osoittaa ikävä kyllä aivan muuta. Kummallisen veronkanto-oikeuden lisäksi, kristilliset kirkkokunnat saavat julkista tukea sanomansa levittämiseen valtion viralliselta televevisio- ja radioyhtiöltä. Miksi ihmeessä? 22% suomalaisista ei ole kristittyjä, joten miksi heidän sitten pitää maksaa kristillisten ohjelmien tuottamisesta ja lähettämisestä?

Miksi sitten valtakunnallinen yleisradioyhtiö lähettää kristillistä ohjelmaa? Kaikki perustuu Yleisradiolakiin, joka säätelee Ylen toimintaa. Laissa sanotaan mm. seuraavaa: "Yhtiön tulee ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen, painottaa lapsille ja nuorille suunnattuja ohjelmistoja sekä tarjota hartausohjelmia". Tähän hartausohjelmat-mainintaan Yle siis perustaa politiikkansa. 

Laissa ei kuitenkaan määritellä, että ohjelman tulisi olla pelkästään kristillisiä kirkkoja koskevaa. Päin vastoin. Kun samassa pykälässä puhutaan myös tasa-arvonäkökohdista, eikö olisi kohtuullista, että myös muut maan uskontokunnat saisivat silloin tällöin sanomansa valtakunnan kanaville? 

Yleisradiolaissa määritellään yhtiön tehtäviksi myös: "tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille" sekä "edistää kulttuurien vuorovaikutusta". Mikä olisikaan parempi keino toteuttaa näitä tehtäviä, kun nostaa esille myös maamme vähemmistöryhmiä- ja uskontoja? Esimerkiksi n. 1-2 prosenttia suomalaisista on Muslimeita ja seurakuntien jäsenmäärät ovat kovassa kasvussa. Eikö juuri tämänkaltainen tiedonvälitys olisi omiaan vähentämään ennakkoluuloja ja lisäämään suvaitsevaisuutta puolin ja toisin?

Toki kokonaan toinen kysymys on, tarvitseeko Yleisradion edes lähetää uskonnollista ohjelmaa? Mielestäni ei. Valtion ei pitäisi ohjeistaa ihmisten uskonasioita mitenkään, vaan ne tulisi jättää kokonaan kotien ja uskontokuntien omiksi asioiksi. Valtion tehtävät löytyvät kyllä aivan jostain muualta, kuin ihmisten henkisen tien johdattamisesta.

Kristillisiä televisiokanavia meillä jo on, ja viimeistään internet tuo käytännössä kaikki maailman kanavat ja sanomat jo nyt koteihimme. Eli sen sijaan, että Yle rupeaa kantamaan kuvauskalustoaan Moskeijoihin, Synakogiin tai temppeleihin, tulisi keski-aikaista Yleisradiolakia muuttaa. Me emme tarvitse valtiolta virallista uskonopetusta. Ja kun Yleisradionkin kohdalla puhutaan ainaisista säästötoimenpiteistä, niin eikö juuri täällä olisi sitä ylimääräistä resurssia jaettavaksi?

Tapastelua Töölössä

Jos Helsingistä pitäisi valita yksi ravintola, joka jaksaa ilahduttaa kerta toisensa jälkeen positiivisesti, on Runeberginkadulla sijaitseva Bar Teos oman listani kärkipäässä. Täällä on tullut käytyä aika monta kertaa, mutta ainakaan vielä en ole päässyt kyllästymään.

Yksi varmoja hyvän ravitolan merkkejä on se, että ilman pöytävarausta on turha mennä paikanpäälle. Täma lainalaisuus koskee myös Teosta, ja varaus kannattaakin tehdä hyvissä ajoin. Varsinkin kun paikka on yleensä isompien ryhmien/kaveriporukoiden suosiossa, täyttyy pienehkö tila hyvinkin nopeasti.

Itsekin käyn Teoksessa yleensä isommalla porukalla. Tapakset sopivat juuri leppoisaan yhdessäoloon ja ilakointiin erinomaisesti. Ravintola on sopivan rento, mutta kuitenkin tunnelmallinen. Espanjaa puhuva henkilökunta, näyttävät seinämaalaukset, lepattavat kynttilänvalot ja iloinen puheensorina saavat mielen laukkaamaan jonnekin madridilaiseen kortteriravintolaan. Aitoa tunnelmaa ja fiilistä siis.

Ja se tärkein, eli ruoka. Itse asuin muutama vuosi sitten vähän aikaa Espanjassa, joten vertailukohtaa aitoon tapaskulttuuriin löytyy. Siksi uskallan väittää, että tämän autenttisempia tapaksia ei Helsingistä ihan helposti löydä. Monissa muissa vastaavissa paikoissa annokset on koitettu tehdä hiukan suomalaisempaan makuun,  mutta ei Teoksessa. Täällä tortilla de patatas maistuu juuri samalta kuin Madridin El Tigressä. Siksi veri vetää tänne aina uudestaan ja uudestaan.

Tarjolla on kymmenittäin erilaisia tapaksia, joita voi valita yksitellen, tai menukokonaisuuksina. Kaikkia  menuja saa pyydettäessä myös vegeversioina, jolloin voi keskittyä vain maistelemiseen, ilman, että joutuu mietiskelemään annosten sisältöä. Menuihin kuuluu myös jälkiruokaa, joista ehdoton suosikkini on crema catalana.

Myös juomapuoli on kunnossa. Suomessa monesti kehno "talon viini" on Teoksessa timanttisen hyvää. Edullinen, 13 euroa maksava Zaleo Tempranillo sopi täydellisesti Tapasten kaveriksi. Sangriaakin olisi ollut tarjolla, samoin espanjalaisia oluita.

Vahva suositukseni, ja auttaa kivasti myös orastavaan Espanja-kaipuuseen. Lisäksi muutaman viinilasin jälkeen on kiva koittaa verrytellä espanjantaitojaan tarjoilijoiden kanssa. :)

100%:sti kannattajien seura

Pelaajat vaihtuvat, seura ja kannattajat pysyvät. Moni jalkapallokannattaja saa tästä vanhasta viisaudesta voimaa saapuessaan kerta toisensa jälkeen oman joukkueensa stadionille, satoi tai paistoi. Ikävä kyllä viimeiset vuodet ovat pikkuhiljaa pilanneet monta hienoa seuraa, kun raha on saanut liikaa valtaa. Nykyinen huippufutis on pelkkää viihdettä, jonka parhaat ja toivotuimmat asiakkaat istuvat ympäri maailmaa maksukanavien ääressä, nauttien HD-tason kuvakulmista ja insinööritason statistiikasta. 

Vanhasta kunnon kannattajasta (siis siitä, joka on käynyt uskollisesti matseissa vuosia tai jopa vuosikymmeniä) on tullut monelle seuralle toissijainen, jopa ei-toivottu asia. Esimerkiksi Manchester Unitedille yksi aasialaisturisti tuo kymmenkertaisia rahamääriä mennessään matsiin, kuin paikallinen sälli. Jalkapalloturistit ostavat jokaiselta reissultaan fanikrääsää, ja ovat valmiita maksamaan ottelulipuista satoja euroja. Mieluummin seurat siis haluavat 40 000 oikeaa asiakasta, kuin 40 000 oikeaa kannattajaa. Raha ratkaisee.

Kun rahaa liikkuu valtavasti ja pelaajapalkkiotkin ovat nousseet pilviin, lisääntyvät myös riskit. Yksikin epäonnistunut kausi saattaa johtaa nykyisessä kilpavarustelukierteessä seurojen olemassaolon loppumiseen. Viimeisen 10 vuoden aikana on Euroopasta hävinnyt lukuisia seuroja talousvaikeuksiin kaatuen. Oman seuran häviäminen alta on erittäin monelle kannattajalle se kaikkein suurin kauhukuva. Ikävän monelle se on myös tapahtunut.

Seuroja on mennyt kannattajien alta myös Suomessa. Yksi surullisimmista esimerkeistä on takavuosien mahtiseura Tampere United. TamU oli 2000-luvun menestyneimpiä suomalaisseuroja kolmella mestaruudellaan ja kolmella pronssillaan. Lisäksi menestystä tuli Suomen Cupin mestaruuden ja hienojen Eurocup-otteluiden myötä.

Taru loppui kuitenkin erittäin epäselvissä merkeissä, kun seura tuomittiin menettämään kokonaan sarjapaikkansa liiton sarjoissa. Syynä olivat sopupeli- ja lahjussyytteet, joiden oikeellisuudesta kiistellään edelleenkin korkeimmissa oikeusasteissa. Kun sarjapaikka meni alta, pääty seura myös sitä kautta pikaisesti konkurissiin. Tampere Unitedin taival näytti päättyneen kylmästi jalkapalloseurojen hautausmaalle.

Mutta. Onneksi jalkapalloseuralla on kannattajat. Ne, ketkä ovat vielä paikalla silloin, kuin menestyksen myötä saapuneet asiakkaat ja muut gloryhunterit ovat kaikonneet. Näin kävi onneksi myös Tampere Unitedille.

Tampere Unitedin aktiivinen kannatusyhdistys päätti, että seuraa ei heiltä voi viedä. Niinpä kannattajien ydinryhmästä koostunut joukkio perusti uuden seuran, TamU-K:n jatkamaan TamU:n perinteitä. Kausi 2011 meni harrastesarjoissa ja kaudelle 2012 seura ilmoittautuikin jo Tampereen piirin alimmalle sarjatasolle. Seura oli palannut haudan reunalta takaisin elävien kirjoihin.

Moni naureskeli pitkin kautta tamperelaisten innokkuudelle ja äänekkäälle, alasarjoissa ennennäkemättömälle kannattajakulttuurille. Kuitenkin kauden edetessä, uusia innokkaita naamoja saapui katsomaan seuran otteluita, ja kaikki huipentui viime sunnuntaina nousujuhliin. Tamu-K pelaa ensi kaudella vitosdivarissa ja kannattajien työ oman seuran elvyttämiseksi on onnistunut.

Jos joku väittää, että Suomessa ei ole jalkapallokulttuuria, hän on totaalisen väärässä. Sitoutuneet kannattajat ovat kulttuuria aidoimmillaan. Kun seuran nimestä vielä ensi kaudella todennäköisesti häviää -K -liite, on Tampere United tullut takaisin. Tervetuloa!

Katso myös tämä videopätkä huikeatunnelmaisen nousukarsintamatsin katsomofiiliksestä:

Kiitos 1990 - 1999 vol4.

Keith Murray, varmasti tuttu nimi kaikille ysäriräppiä diggaileville. Legendaarisen Def Squadin jäsenen ensimmäisen levyn suosituin sinkkubiisi, The most beautifullest thing in this world päätyi XXL:n listan sijalle 247. Tämän kappaleen sisältämä saman niminen, vuonna 1994 julkaistu levy on jäänyt toistaiseksi Murrayn menestyneimmäksi levyksi.

The most beautifullest thing in this world on ehkä ysäriräppiä puhtaimmillaan. Simppeli sämpletausta ja päälle rehdit räpit. Taas perusasioiden äärellä, mutta juuri tämä yksinkertaisuus kiehtoo minua, verrattuna nykymusiikin sekamelskaavaan mölyämiseen. Samoin video, hyvin perinteinen. Toimii.

Tummenevaan syysiltaan: Torta di risotto

Kun syksy etenee ja illat pimenevät, niin mikä sopisikaan paremmin ruokapöytään, kuin herkullinen risotto! Perinteistä risottoa jokainen on varmasti syönyt ja valmistanut, mutta tätä mainiota ruokalajia voi myös tarjoilla monin eri tavoin.

Yksi suosikkini on torta di risotta, eli ns. vuokarisotto. Todella helppo toteuttaa ja erilaisia variaatioita löytyy lukuisia. Tässä oma versioni, jonka alkuperäisen reseptin löysin Celia Brooks Brownin Uusi Kasviskeittiö-nimisestä kirjasta. Ohjeessa olevan kesäkurpitsan ja tomaatin voi halutessaan korvata millä tahansa muulla täytteellä. Paprika, munakoiso tai vaikkapa naudanliha käyvät erinomaisesti vaihtoehdoiksi, ja mikäänhän ei estä laittamasta sekaan vaikka näitä kaikkia. Samoin juustojen määrää voit itse säännöstellä, ja vaikuttaa siten annoksen keveyteen.

2-3 dl risottoriisiä (kannattaa tutkia tarkkaan kaupan valikoimaa. Osta esim arborio-lajiketta olevaa riisiä) 

1 kesäkurpitsa n. sentin paloiksi viipaloituina

6-8 kirsikkatomaattia viipaloituna

4 valkosipulinkynttä silputtuna

Tölkki tomaattimurskaa n. 500g

1tl balsamiviinietikkaa

1tl sokeria

Basilikaa revittynä

100g mozzarellaa 1cm kuutioiksi leikattuna

100g kermajuustoa 1cm kuutioiksi leikattuna

50g parmesanjuustoa raastettuna

4rkl korppujauhoja

Merisuolaa ja mustapippuria rouhittuna

Ruokaöljyä

Kypsennä kesäkurpitsat ruskeiksi öljytyllä uuninpellillä, n. 20 minuuttia 200 asteessa. Ripottele runsaasti päälle suolaa ja pippuria.

Laita riisit kiehumaan runsaassa, suolalla maustetussa vedessä. Keitä n. 10 minuuttia kunnes riisi on kypsää, muttei vielä liian löysää. 

Kuumenna paistinpannulla silputtu valkosipuli, lisää sen jälkeen tomaattimurska, balsamiviinietikka, sokeria, suolaa ja pippuria. Kypsennä kevyellä lämmöllä n. 10 minuuttia. Lisää tässä vaiheessa mukaan runsaasti revittyä basilikaa.

Lisää riisit tomaattikastikkeen sekaan ja sekoita hyvin. Laita joukkoon juustokuutiot ja raaste. Tässä vaiheessa voit lisätä vielä suolaa ja pippuria, jos tarvetta.

Öljyä uunivuoka ja ripottele reunoille sekä pohjalle korppujauhoja. Laita n. puolet riisiseoksesta vuuan pohjalle. Lisää sitten kesäkurpitsat ja kirsikkatomaattiviipaleet tasaiseksi kerrokseksi. Lopuksi peitä vihannekset riisiseoksella. Ripottele päälle korppujauhoja.

Paista 220 asteessa 35-40 minuuttia ja anna sen jälkeen vielä seisoa kymmenisen minuuttia. Ennen tarjoilua, irrota vuoka reunoistaan veitsellä ja kumoa sitten tarjoilulautaselle. Voit vielä kopautella varovasti vuuan pohjaa, jotta risotto irtoaa. Leikkaa veitsellä sopivan kokoisia viipaleita ja nauti!

Viinisuosituksena toimii esimerkiksi portugalilainen Quinta de Espiga, jonka kevyt marjaisuus ja mausteisuus tukee juustoisen risotton makumaailmaa kivasti. Valkoviiniksi sopii vaikkapa argentiinalainen Santa Ana Chenin Blanc. Siinäkin monivivahteisuutta löytyy sen verran, että se ei jää risoton jalkoihin. 

Bali, Bali, Bali, kaipaan sinne perkeleesti

Juice Leskinen kaipasi Eesti-biisissään perkeleesti Eestiin. Minulla on ikävä Balia, josta palasin juuri kahden viikon reissulta.

Olin kuullut Balista oikeastaan pelkkää hehkutusta siellä käyneiltä tuttaviltani. Samoin suurin osa nettikeskustelijoista eri palstoilla tuntui olevan täysin myyty tästä pienestä Indonesian saaresta. Ennakko-odotukset olivat siis kohtuullisen korkealla.

Eikä tarvinnut pettyä. Bali oli juuri sitä mitä uskalsin varovasti odottaa: rentoa meininkiä, ystävällisiä ihmisiä (tämä on klisee, mutta balilaisia ystävällisimpiä ihmisiä en ole vielä reissuillani tavannut), täydellinen ilmasto, edullinen hintataso, autenttinen kulttuuri, upeat maisemat, erinomaista ruokaa... Ylisanoja voisi keksiä helposti lisää.

Bali yllätti minut ennenkaikkea monipuolisuudellaan. Jokaiselle löytyy omat kujeensa, jolla saaresta saa parhaat palat irti. Joku haluaa surffata maailman parhailla aalloilla, joku haluaa viettää joogalomaa, joku haluaa makoilla valkoisilla hiekkarannoilla, joku sukeltelee kristallin kirkkaissa vesissä, joku (kuten minä) nautiskelee vain kokonaisvaltaisesti saaren tarjonnasta.

Finnair lentää nykyisin suoraan Singaporeen, josta jatkoyhteyksiä saaren pääkaupunkiin Denpasariin löytyy helposti. Finskin kanssa samaan allianssiin kuuluva Jetstar (Quantas) on helpoin vaihtoehto, sillä laukut saa checkattua Helsingistä suoraan perille asti. Finnair lentää molempiin suuntiin yölennot, ja ainakin meidän kohdallemme sattui tuliterä A340, jossa jalkatilaa oli ihan kivasti, eli lennolla sai jopa nukuttua.

Denpasarin kentällä joutuu jonkin aikaa odottelemaan viisumijonossa. 25 euroa maksavan leiman passiinsaa saa paikan päältä, mutta meillä meni ainakin pari tuntia odotellessa, joten tämän olisi voinut hoitaa vaikkapa jo suurlähetystössä Helsingissä. Muistathan, että myös maasta poistuttaessa pitää maksaa n. 12 euron poistumismaksu (käteisellä), joten kannattaa jättää 150 000 rupiaa taskunpohjalle vielä kentälle mennessä. Saapumisviisumin voi maksaa myös kortilla.

Kentältä kannattaa ottaa taksi. Älä ota oven ulkopuolella kyytejä tarjoavia autoja, vaan marssi taksi-kyltin perässä lipputiskille. Tiskille maksetaan etukäteen seinältä näkyvä summa, eli kuskille ei enää erikseen tarvitse maksaa mitään. Helppoa ja edullista!

Me vietimme aikaamme kolmessa paikassa. Ensin toivuimme aikaerosta ja rentouduimme Sanurissa. Keskityimme pääasiassa tsillailemaan rannalla ja istumaan iltaa kaupungin ravintoloissa. Hyvän indonesialaisen ruuan makuun pääsi heti, eikä ns. länsiruokia juurikaan tehnyt mieli.

Toinen kohteemme oli pieni Gili Menon saari, joka sijaitsee Balin naapurimaakunnan Lombokin puolella. Sanurissa oli paljon "turistikojuja", joissa myytiin retkiä eri puolille Balia. Lähes jokaiselta löytyi myöskin laivayhteyksiä Gilin saarille ja ostimmekin kokonaispaketin, joka sisälsi noudon hotellilta, kuljetuksen laivalle ja luonnollisesti laivamatkan. Menopaluulippuun sisältyi vielä kuljetus palatessa haluamaansa kaupunkiin. Hintaa tälle setille tuli n. 60 euroa per henki, ei lainkaan paha. Jos haluaa pihistellä muutaman euron, niin suurin osa lautoista lähtee Padang Bay-nimisestä kaupungista. Eli sinne jollain keinoin ja sieltä edullisinta yhteyttä metsästämään.

Gili Meno on Gilin saarista kaikkein pienin ja rauhallisin (kaksi muuta ovat Gili Trawangan ja Gili Air). Laiva kuljetti meidät suurimmalle, Trawanganin saarelle, josta nappasimme muutaman muun turistin kanssa paikallisveneen, joka kuljetti meidät Menolle. Kun vene töksähti vitivalkoiseen ja pehmeään rantahiekkaan, alkoi ehkä elämäni totaalisin rentoutuminen.

Menolla ei ole mikään kiire mihinkään. Ainoat aktiviteetit olivat rannalla löhöily ja riippumatossa lueskelu. Todellista hermolepoa. Kävelimme saaren ympäri muutamana päivänä ja tutkimme hiukan myös sen keskellä sijaitsevaa pientä kylää. Paikalliset ja muutama turisti elivät saarella sulassa sovussa, ilman minkäänlaista kiirettä. Kelloa ei juuri tarvinnut katsella. Jos menet Gili Menolle, mene ehdottomasti auringonlaskun aikaan saaren länsireunalle. Siellä sijaitsee baari/kahvila, jossa voi katsella upeaa auringonlaskua pienissä bambutorneissa aivan omassa rauhassaan. Bonuksena hulppean edulliset hinnat ja maukkaat drinkit. Myös ruoka oli täälä timanttisen hyvää.

Muutaman päivän rentoilun jälkeen matka jatkui Balin keskelle, Ubud-nimiseen kaupunkiin. Täällä ilma oli hiukan raikkaampaa ja tunnelma erilainen kuin rantakohteissa. Todella paljon taiteilijoita, kirjailijoita, temppeleitä ja muutenkin jollain tavalla henkisempi tunnelma. Ubud on sen verran isompi paikka, että sen sivukujilla riittää kierrettävää useammaksi päiväksi. Kun eksyy pääkaduilta muutamia kortteleita sivummalle, putoavat hinnat niin ruuan, juoman kuin ostostenkin osalta dramaattisesti. Kannattaa siis eksyä.

Ubudista toteutimme myös erittäin mielenkiintoisen Bali-sightseeing-retken. Paikallinen taksikuski Ida kuljetti meidät keskustasta hotellille ja tarjoutui kierrättämään meitä nähtävyyksillä. Löimme kaupat lukkoon ja parin päivän päästä istuimmekin miehen ilmastoidun Toyotan takapenkillä.

Tämä turnee oli yksi reissun mieleenpainuvimmista kokemuksista. Olimme 11 tuntia tien päällä ja bongasimme valtavan määrän kaikkea kiehtovaa. Muutama huikea temppeli, pysäyttävät vesiputoukset, massiiviset riisipellot, vulkaanisia lähteitä ja jopa Luwak-farmi. Luwak on eläin, joka syö kahvipapuja. Paikalliset sitten poimivat eläimen ulostamia papuja ja tekevät niistä kahvia. Kuulemma huippuhyvää, mutta jäi ikävä kyllä maistamatta.. Kuljettajamme oli vanha opettaja, ja koko matkan ajan hän kertoi tietoiskuja käymistämme kohteista. Todella antoisaa ja ennenkaikkea stressivapaata verrattuna vaikka itse vuokra-autolla ajeluun. Hintaa koko päivän reissulle tuli 48 euroa. Halpaa sanoisin.

Kaikenkaikkiaan Balia voi suositella lämpimästi. Lastenvaunuilla tai muuten liikkumisrajoitteisilla saattaa olla hiukan hankalaa, sillä kävelytiet ovat paikoin hiukan kehnossa kunnossa. Muuten kaikkialla on todella siistiä, eikä missään vaiheessa tullut epäilyksiä paikallisesta hygieniatasosta. Ainakaan meillä ei tullut mitään oireilua, vaikka söimme joka päivä pelkästään paikallisia ruokia, paikallisten pyörittämissä ravintoloissa.

Ainoat huonot kommentit olen kuullut etelärannikon Kutan alueesta. Se on kuulemma täysin turistien pilaama bilekeidas (verrattavissa Bulgarian Sunny Beachiin), joten sinne en kyllä suosittele menemään. Muuten Bali on täynnä autenttisia pikkukyliä, jossa lomastaan voi nauttia äärimmäisin rennoin fiiliksin.

Lupasin taksikuski Idalle pistää hänen yhteystietonsa jakoon. Hänet pystyy tilaamaan myös lentokentälle vastaan etukäteen sopien (meilillä tai tekstiviestillä). Ennenkaikkea häntä kannattaa hyödyntää kiertoajeluissa. Hänellä on itsellään paljon hyviä visioita erilaisista retkistä, mutta luonnollisesti kannattaa myös itse etukäteen miettiä, mihin sitä kenties haluaisi tähdätä.

Ida Bagus Oka
+62 8 123 909 909 (kännykkä Suomi-liittymällä. Jos ostat paikallisen liittymän, niin 08 123 909 909)
idatrans(miukumauku)hotmail.com

Majoituimme seuraavissa paikoissa. Kaikkia voi suositella lämpimästi:

Sanur:
Puri Santrian Beach Resort & Spa

Gili Meno:
Rust Mimpi Manis Bungalows

Ubud:
Natura Resort & Spa

Irtisanovien yritysten osingonmaksu kiellettävä lailla

Viimeiset viikot ovat tuoneet karuja uutisia monelle työtä tekevälle suomalaiselle. Suuriin irtisanomisiin johtavia yt-neuvotteluita on käynnissä lukuisissa yrityksissä, niin suurissa pörssiyhtiöissä kuin pienissä paikallisissakin toimijoissa. Elämme kovia aikoja.

Moni yritys on raskaasti tappiollinen ja henkilöstökustannuksia leikkaamalla ne pyrkivät tekemään kaikkensa, että toiminta jatkuu. Tällaisissa tilanteissa irtisanomiset ovat jollain tavoin ymmärrettäviä ja ainakin selkeästi perusteltavissa työntekijöille.

Suuri yhteiskunnallinen epäkohta onkin tällä hetkellä se, että myös hyvää tulosta tekevät vakavaraiset yhtiöt suunnittelevat satojen henkilöiden irtisanomisia. Irtisanomisia perustellaan tulevaisuuteen valmistautumisella ja kulurakenteen karsimisella, tuttuja ja kliseisiä slouganeita jokaiselle uutisia seuraavalle. Viimeisimmät esimerkit tällaisista yhtiöistä ovat mm. Kesko ja Metso, jotka molemmat tekevät tältäkin tilikaudelta kymmenien miljoonien eurojen voitollisen tuloksen ja maksavat omistajilleen myös osinkoja.

Osinkojen maksaminen tilanteessa, jossa väkeä irtisanotaan taloudellisin perustein on moraalisesti väärin. Yksinkertaisesti, jos rahaa riittää jaettavaksi omistajille, niin sitä riittää varmuudella myös ihmisten oikeudenmukaiseen kohteluun. Tämä on puhdas arvovalintakysymys.

Ongelmana on, että yritysten omistajia (sijoittajia) kiinnostaa vain raha. Siksi yhtiöt tekevät kaikkensa voittojen maksimoinnin eteen, vähät välittäen juhlapuheissa ja esitteissä mainitusta yhteiskuntavastuista tms. markkinointiväen keksimistä arvoista. Siksi ongelmaan tuleekin puuttua lainsäädännön keinoin.

On säädettävä laki, joka kieltää yritysten osingonmaksun sellaisen tilikauden aikana, jolloin työntekijöitä irtisanotaan tuotannollisilla ja taloudellisilla perusteilla. Tämä estäisi suurimmat ylilyönnit ja ohjaisi yritykset kohti kestävämpää yhteiskunnallista toimintaa. Yritykset saavat tehdä rahaa omistajilleen, mutta eivät keinolla millä hyvänsä. Sitä on aito yhteiskuntavastuu.

Stokholm Noiria jälleen

Muutama kuukausi sitten kirjoittelin ruotsalaisen Jens Lapiduksen huikean hienosta Rahalla Saa -kirjasta. Nyt sain vihdoin käsiini lisää herran tuotantoa: Stockholm Noir -trilogian viimeisen eli kolmannen osan, Luksuselämää. Kirjan 640 sivua tuli ahmittua vauhdilla ja lisääkin olisi todellakin maistunut!

Kirjassa vaikuttavat pitkälti samat hahmot, kuin ensimmäisessäkin osassa. Stureplan-wannabe J.W, pikkurikollinen Jorge lähiökavereineen, Radovan Kranjic ja hänen Natalie-tyttärensä, jugoslaavimafia ja venäläiset. Tukholman alamaailman kiemuroissa pyöritään siis edelleenkin, nyt vain entistäkin kiehtovammassa ja monisyisemmässä tarinassa ja juonenkäänteissä. Vaikka hahmojen taustoja valaistaan uudestaan tarinan edetessä, uskon lukukokemuksen olevan syvempi kun tietää henkilöiden historiaa aikaisemmista teoksista.

Kirjan juoni rakentuu siis useamman eri tarinan ja henkilön päälle, jotka limittyvät enemmän tai vähemmän toisiinsa ajan kuluessa. J.W on vapautumassa linnasta, Jorge suunnittelee rikastuvansa arvokuljetusryöstöllä ja jugoslaavimafia taistelee verisesti keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä. Oman lusikkansa soppaan työntää poliisi, joka koittaa saada homoseksuaalin komisario Hägerströmin solutettua mukaan kuvioihin. Tästä kaikesta löytyy mitä monipuolisempia käänteitä koko kirjan ajan ja tarina säilyy pitkästä sivumäärästä huolimatta jatkuvasti mielenkiintoisena.

Lapidus todellakin tietää mistä hän kirjoittaa. Kirjan tapahtumat ovat nerokkaita ja suunnitellut sekä toteutetut rikokset vaikuttavat lähes idioottivarmoilta! En tiedä, onko mies kehitellyt itse rikoksentekijöiden taktiikoita, vai ovatko kaikki tulleet tutuksi tosielämästä hänen asianajajataustansa kautta. Joka tapauksessa, tarina ja sen yksityiskohdat edistyvät nerokkaasti ja jouhevasti aivan loppuun asti.

Ja se loppu. Todella suuri yllätys ja koko kirjan punaisen langan yhteen solmiva asia selviää vasta viimeisellä sivulla. Huikeaa!

Kiitos 1990 - 1999 vol3.

Noniin, XXL:n listalla päästään seuraavaksi fiilistelemään sijalla 248 olevaa biisiä:

Monie Love - Monie in the middle

Nyt mennään vuoteen 1990 ja rehelliseen naisräppiin. Pakko myöntää, että en ole koskaan ollut mikään kauhean suuri naisräppäreiden ystävä, eikä tämäkään biisi nyt kylmiä väreitä varsinaisesti herätä.

Rehellistä kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentälukujen räpin vauhdikasta saundia kyllä löytyy, mutta jotain tästä omasta mielestäni puuttuu. Toisaalta, arki-ilta ja surkea äänentoisto läppäriltä ei anna tälle biisille kyllä täysiä oikeuksia - täpötäynnä olevassa luolamaisessa yökerhossa voisi kyllä toimia hiukan eri lailla!

Monie Love on itselleni aikaisemmin tuntematon nimi. Nainen on alunperin kotoisin Isosta Britanniasta, mutta mainetta hän on niittänyt enemmänkin Yhdysvalloissa. Uralle mahtuu kaksi julkaistua albumia, vuodelta 1990 oleva Down to Earth (josta tämä kyseinen biisi on) ja In a World or 2 vuodelta 1993.

Uudestakaupungista Mersukaupunki

Jatkuvien surkeiden talousuutisten piinaavassa ilmapiirissä oli mukava kuulla tänään hyviäkin uutisia: Uudenkaupungin perinteinen autotehdas (nykyiseltä nimeltäänValmet Automotive) ilmoitti, että se ryhtyy valmistamaan Mercedes Benzin A-sarjan henkilöautoja. Autoja on tarkoitus valmistaa sopimuskauden 2013-2016 aikana yli 100 000 kappaletta.

Uudellekaupungille ja sitä ympäröivälle seutukunnalle uutinen on todellinen piristysruiske. Vuonna 1969 perustettu autotehdas on työllistänyt parhaina vuosinaan suoraan tuhansia ihmisiä ja välillisesti varmasti toisen mokoman. Kun tuotanto saadaan nyt isosti jälleen(yli 30 000 Mersua vuodessa!) käyntiin, saa kaupunkiseutu itselleen hyvää nostetta. Työttömyysprosentit laskevat roimasti ja paikallinen elinkeinoelämä (esimerkiksi kuljetusliikkeet, siivousfirmat, ravintolat, baarit jne.) saa tarpeellista lisäbuustia. Työ on parasta sosiaaliturvaa tullaan toteamaan moneen kertaan lähivuosina Uudessakaupungissa.

Myös Suomelle ja suomalaiselle teollisuudelle uutinen on erinomainen. Iso maailmanlaajuinen yritys ei aivan kevyin perustein panosta Suomeen. Meitä on jatkuvasti pelotelltu sillä, että teollisuustyöpaikat häviävät maastamme kokonaan itä-Eurooppaan ja Aasiaan halvempien työvoima- ja tuotantokustannusten perässä, joten tämä luo kyllä uskoa kotimaisen teollisuuden tulevaisuuteen. Kun pidämme koulutuksen ja julkisten palveluiden kautta huolta ihmisten osaamistasosta ja hyvinvoinnista, voimme jatkossakin luottaa siihen, että yritykset haluavat investoida juuri Suomeen ja sen laadukkaaseen osaavaan työvoimaan. Jos päästämme nämä perusasiat romahtamaan, niin voimme todellakin unohtaa tämänkaltaiset uutiset tulevaisuudessa.

Saab, Talbot, Lada ja Porche saavat nyt seuraajakseen Mercedes Benzin. Taattua laatua, Suomesta!

Suomalaisen sotaveteraanin kokemuksia - 90-luvulta

Vuosien 1991 ja 1995 välillä käydyt Jugoslavian hajoamissodat ovat kiinnostaneet minua pitkään. Noihin aikoihin ajoittuvat myös ensimmäiset muistikuvani uutisten katselusta ja ympäröivän maailman tapahtumista. Bosnia-Hertsegovina, Kroatia, Serbia, Sarajevo, Srebrenica ja Mostar ovat varmasti juuri siksi painuneet syvälle mieleeni jo tuolloin, vaikka kokonaiskuvan hahmottaminen ja suurempi mielenkiinto asiaa kohtaan heräsivät vasta vuosia myöhemmin.

Olen koittanut perehtyä aiheeseen jonkin verran niin kirjallisuuden kuin internetinkin kautta. Nyt vihdoin kesälomallani sain käsiini suomalaisen Jani Anttolan kirjoittaman Mustat Lesket-kirjan, joka antaa alueella käytyihin taisteluihn omanlaisensa näkökulman.

Anttolan kirja perustuu hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa sotilaana Bosniassa, hänen taisteltuaan vapaaehtoisena muslimiarmeijassa sodan viimeisinä vuosina. Kirja kertoo karusti ja kaunistelematta sotilaselämän arjesta (sen iloista ja suruista!) ja maan ankean kauheasta tilanteesta. Mukana on raakoja taistelukuvauksia, humoristisia kokemuksia rintamalta ja iltavapailta sekä kirjoittajan pohdiskelua elämän hetkellisyydestä ja ainutkertaisuudesta.

Anttolan tie Bosniaan on mielenkiintoinen: Hän värväytyi 17-vuotiaana Ranskan Muukalaislegioonaan, jossa hän palveli pari vuotta. Oltuaan legioonan kanssa Bosniassa rauhaa turvaamassa, hän totesi tilanteen olevan käytännössä muslimien kansanmurhaa. Hän karkasi palveluksesta ja liittyi Bosnian muslimiarmeijaan, sillä halusi auttaa hätää kärsivää kansaa. Hänen ja monen muun onneksi totaalinen kansamurha saatiin estettyä, vaikka kroaatit ja serbit kerkesivätkin suorittaa raakalaismaista etnistä puhdistustaan liian kauan.

Seuraavaksi ajattelin lukea toisen suomalaisen, Marco Casagranden muistelmat samoista sodista. Casagrande taisteli Bosnian kroaattien puolella, joten yhtymäkohtia samoihin taisteluihin ja paikkoihin löytyy varmasti. Mielenkiintoista olisi myös tietää, ovatko Anttola ja Casagrande olleet joskus samoissa taisteluissa, toisiaan aseella tähdäten?

Kaikenkaikkiaan kiehtova kirja, jota voi lämpimästi suositella!

Halal is okay!

Kävin elämäni ensimmäistä kertaa halal-lihakaupassa. Googlailin hiukan Helsingin tarjontaa ja päädyin pistäytymään Sörnäisissä sijaitsevassa Halal Lahm-nimisessä puodissa. Paikan yrittäjästä löytyy artikkeli Helsingin Sanomien nettisivuilta, ja tällä viikolla bongasin ihan sattumalta juttua myös Yle Fem-kanavalta. 

Monen muun elämänkatsomuksen tavoin, myös Islam antaa selkeät ja helpot ohjeet uskonnon mukaiseen ruokailuun. Arabiankielinen sana halal tarkoittaa puhdasta ja/tai sallittua, eli kaikki ruoka mikä on halal, on siis muslimin ruokavaliota noudattavalle sopivaa. Ja koska Suomessa suurin osa myytävästä lihasta on teurastettu "tavallisesti", löytyy kysyntää islamilaisen perinteen mukaan teurastetulle ja käsitellylle lihalle.

Islam kieltää mm. sianlihan sekä veren syömisen (myös Raamattu kieltää nämä, mutta jostain syystä suurin osa kristityistä syövät näitä hyvällä ruokahalulla), ja lihan tulisi olla myös teurastettu oikein. Oikeaoppinen halal-teurastus tehdään leikkaamalla eläimen kurkku terävällä veitsellä auki, lausumalla samanaikaisesti Allahu Akbar (Jumala on Suurin) ja valuttamalla eläimen veri ulos. 

Teurastustapa saattaa kuulostaa raa'alta, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Kun yksittäinen eläin teurastetaan yksilönä, se voidaan lopettaa välittömästi. Toisin kuin esimerkiksi liukuhihnoilla sähköshokeilla tapettavat eläimet (joissa eläimet saattavat olla tajuissaan ja tuskissaan pitkiäkin aikoja), halal-teurastettu eläin kuolee heti, eikä joudu kitumaan tarpeettomasti. Kaiken lisäksi Suomessa halal-teurastettavat eläimet tainnutetaan vielä ennen teurastusta, joten huoli teuraseläinten kärsimyksestä on turhaa.

Lisäksi ainakin kyseinen Halal-lihakauppa teurastaa tuotteensa itse, joten niiden alkuperä on helposti jäljitettävissä. Lihat ovat taatusti tuoreita ja laadukkaita, toisin kuin suurten markettien myymät marinadeissa ja tyhjiöpakkauksissa lilluvat roskalihat.

Vaikka et muslimi olisikaan, suosittelen halal-lihaa ja tätä kyseistä kauppaa lämpimästi.

Kiitos 1990 - 1999 vol2.

Syksyinen lähiöpuisto, toppatakit, chillailu, korkeavartiset caterpillarit, japanilaiset autot, pelipaidat, lähiögimmat. Vieläkö puuttuu jotain ysäriräppikliseitä? Ei varmasti montaa, ja tämän biisin videolta löytyy kaikki edellämainitut!

Tätä biisiä en muista kuulleeni aikaisemmin, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan. Ill Al Skratchin Where my homiez-biisi (vuodelta 1994) on XXL:n listalla sijalla 249. Mukavan kevyttä ja hidastempoista ysärin puolivälin itärannikkokamaa. Jos videossa oli kaikki aikakauden tunnusmerkit, niin kyllä biisissäkin.

Ysäriräpistä tuli muuten mieleeni, että kävin äärimmäisen hyvissä bileissä pari viikkoa sitten: Yo Kuudes Linja Raps on Helsingissä Kuudennella Linjalla järjestettävä kuukausittainen räppiklubi, joka on pyörinyt jo seitsemän vuotta.

Olin tuolla nyt ensimmäistä kertaa, mutta varmasti tulee mentyä jatkossakin. Huikea fiilis, timanttista musaa ja rehti räppimeininki. Ei mitään ylimääräistä. Seuraavan kerran lauantaina 7.7.

Baarit kiinni kahdelta

Katselin eilen Ajankohtaisen Kakkosen Känni-iltaa. Perinteiseen tyyliin paikalle oli saapunut iso joukko vieraita, joiden mielipiteet erosivat toisistaan voimakkaasti. Aikaisempia AK:n teemoja ovat olleet mm. paljon kohua aiheuttanut Homo-ilta ja Vihapuhe-ilta, kaikki siis hyvinkin vahvoja mielipiteitä herättäviä aiheita.

Näin oli tälläkin kertaa. Omia näkemyksiä puolustettiin vankasti ja hetkittäin homma meni paasaamiseksi. Ravintola- ja olutväki kannatti vapaampaa alkoholi- ja anniskelupolitiikkaa, sosiaali- ja terveyspuolen ihmiset pääasiassa tiukennuksia. Keskusteluissa käytiin läpi aiheita mm. keskioluen laimentamisesta ja Alkoon siirtämisestä, puistojuopottelusta sekä ravintoloitten aukioloajoista. Vieraana ollut, absolutistina tunnettu Kaisa Leka totesi osuvasti, että "ihmisen oikeus ryypätä herättää käsittämättömän vahvoja tunteita".

Sisäministeri Päivi Räsänen ehdotti helmikuussa 2012 ravintoloiden ja baarien ns. jatkoaikalupien poistamista, sekä niiden anniskelun loppumista jo puoli kahdelta, kun ykyisin alkoholia saa myydä maksimissaan puoli neljään saakka. Ehdotus herätti jo tuolloin valtavan vastalauseiden ryöpyn ja uskon Känni-illan nostavan keskustelun taas uudelleen aktiiviseksi.

Itse olen yleensä ollut Räsäsen kanssa asioista täysin eri mieltä, mutta tässä asiassa pitää kyllä kompata sisäministeriä. Tiedän kokemuksesta ja tuhansia euroja baareihin ja yökerhoihin kantaneena, että ne pahimmat ongelmat ja mokat syntyvät juuri aamuyön pikku tunteina. Tappeluita, nurkkiin kuseskelua ja muuta hölmöilyä tapahtuu eniten juuri aamuneljän ja viiden välillä, kun juhlakansa purkautuu yökerhoista kaduille. Poliisin (yhteiskunnan) resursseja ja verovaroja menee humalaisten törttöilijöiden kaitsemiseen ja ensiavuissa paikkaamiseen. Täysin hukkaan heitettyjä rahoja mielestäni.

Väitän, että jos baarit menisivät kiinni kahdelta, ongelmat vähenisivät. Iso osa juhlijoista suuntaisi noihin aikoihin kotiin, ja aikaisempi nukkumaan käynti helpottaisi seuraavan päivän (ja työviikon) tuskaa. Kaikki tietävät, että kova kankkunen ja sekaisin mennyt unirytmi tuntuvat vielä alkuviikostakin.

Vastaväitteinä on kuultu mm. sitä, että kyllä ihmiset sitten jatkaisivat ryyppäämistä jossakin muualla, kun tarjoilu baareissa loppuu. Varmasti osa niin tekisikin, niinkuin nykyisinkin. Mutta elimistöä ei tietääkseni kuitenkaan ole ohjelmoitu siten, että jos alkoholia ei saa vähintään puoli neljään saakka, on sitä lähdettävä vetämään jonnekin muualle. Kysymys on vain tottumuksista ja uskon ihmisten kyllä oppivan siihen, että baarijuhlinta loppuisi hiukan aikaisemmin. Ja sitäpaitsi jatkoille kutsutaan yleensä mukavaa ja tuttua sakkia, ja niissä touhu menee harvoin sellaiseksi, että poliisin pitäisi niihin puuttua. 95% juhlijoista ei kuitenkaan jaksa jatkoille lähteä, joten en pitäisi niitä senkään takia minkäänlaisena ongelmana.

Myös ravintola-ala on ollut huolissaan. On väitetty tuhansien työpaikkojen katoavan jos aukioloaikoja lyhennetään. Tällä hetkellä ongelmana on se, että ihmiset tulevat baareihin niin myöhään. Jos aukioloajoilla saataisiin ohjattua ihmiset baareihin aikaisemmin, ratkeaisi tämäkin. Yötunnit ovat myös ravintola-alalla työnantajalle niitä kaikkein kalleimpia tunteja ja pari tuntia pois yötyötä keventäisi yrittäjien kuluja. Lisäksi aikaisempi juhliminen vähentäisi myös järjestyksenvalvontatarpeita ravintoloissa, joka yritysten on myös nykyisin hoidettava. Uskon siis vähentyneiden kulujen korvaavan mahdollista menetettyä myyntiä.

Alkoholi aiheuttaa tässä maassa miljardiluokan kustannuksia. Siksi meidän tulee tehdä radikaalejakin toimenpiteitä, että sen yhteiskunnalle aiheuttamia kuluja saadaan karsittua. Suomalaiskansallista junttityyliä on jo kokeiltu, olisiko aika siirtyä tässäkin asiassa jo uudelle vuosituhannelle?

Kiitos 1990 - 1999 vol1.

Sain veljeltäni New Yorkin tuliaisina XXL-lehden erikoisnumeron "250 Greatest hiphop songs 1990-1999 - Rap's best decade ever". Ajattelin jakaa tämän listauksen myös blogin lukijoiden kanssa.

Itselleni juuri 90-luvulla tehty rap/hiphop on SE musiikkityyli. Levyhyllyni muutamasta sadasta julkaisusta n. 90% menee tähän kategoriaan ja niitä tulee fiilisteltyä tasaiseen tahtiin. Monen muun diggarin tavoin nykyhiphop ei minulle maistu, ja jatkuvien pettymysten myötä en ole siihen jaksanut enää edes perehtyä. Parempi pysytellä sellaisten biisien ja levyjen äärellä, joista itselleen tulee ne parhaat fiilikset ja joihin liittyy paljon hienoja muistoja.

Lehdessä luetellaan siis toimituksen mielestä 250 merkittävintä ja parasta hiphop-biisiä 90-luvulta. Iso osa kappaleista on minulle ennestään tuttuja, mutta listalta löytyi kyllä useita ennenkuulemattomiakin helmiä.


Aloitetaan siis sijalla 250: Gangstarr- Take it personal

Gangstarr on yksi merkittävimmistä kokoonpanoista hiphopin historiasta. Lukuisia hienoja levyjä, mahtavia biittejä (DJ Premier on oma tuottajasuosikkini numero 1) ja hyvää läppää = toimii. Gangstarrin biisien erikoisuus on mielestäni siinä, että ne ovat kaikki tasaisen hyviä, eli ns. kuraa ei tuotannosta löydy. Tämä kappale on erittäin gangstarrmainen ja sopii siksi mainiosti listalle sellaisenaan.

Diggailkaa ja jatketaan sijalla 249 myöhemmin..

MM-kisojen lippupolitiikka - röyhkeää ahneutta

Suomessa ja Ruotsissa pelattavista jääkiekon maailmanmestaruuskisoista piti järjestäjien visioiden mukaan tulla "Kaikkien aikojen Pohjoismainen urheilujuhla". Jokainen muutaman päivän ajan kisoja seurannut on huomannut, että tavoite ei ole aivan toteutunut.

Yleisömäärät ovat olleet katastrofaalisen pieniä: Tukholmassa pelatuissa matseissa katsojia on huonoimmillaan ollut muutama sata, eikä Helsingissäkään kovin suurta tungosta peleihin ole ollut. Väen vähyyden lisäksi ongelmana on ollut otteluiden todella aneeminen tunnelma. Jopa isäntämaa Suomen avausmatsissa (maailmanmestari, kotikisat, perjantai!) tunnelma oli paikoin kuin kirjastossa. Ihmiset istuivat täysin hiljaa ja korkeintaan vetivät todella typerän näköisiä tanssimuuveja hassuhatut päässään taukomusiikin tahdissa. Todellinen "urheilujuhla" siis. Jännityksellä odotan, minkälainen kirkkomessutunnelma on luvassa matseissa, jotka pelataan arki-iltaisin...

Suurin syyllinen yleisöongelmiin on Jääkiekkoliiton ahneus. Viime kevään maailmanmestaruushuumassa todennäköisesti päätettiin, että rautaa pitää takoa silloin kun se on kuumaa. Lippujen hinnat hilattiin älyttömyyksiin, sillä oletettiin suomalaisten maksavan ihan mita tahansa sankarinsa nähdäkseen. Ja samalla luultiin, että suomalaiset ovat niin kovaa kiekkokansaa, että myös nämä Ranskat ja Kazakstanit kiinnostavat. (Suomalaiset eivät ole kiekkokansaa, vaan menestyskansaa. Ne lajit kiinnostavat, joissa pärjätään, oli kyseessä sitten jääkiekko, curling, formulat tai keihäänheitto).

Molemmat luulot osoittautuivat virheellisiksi. 150 euroa maajoukkuematsin näkemisestä on lähes kaikille liikaa, sillä useimmat olisivat halunneet mennä katsomaan matseja vaikkapa perheensä kanssa. Nelihenkinen perhe maksaa yhden Suomen matsin lipuista siis 600€, ja siihen ruokailut, juomat sekä majoitukset päälle. Lähes tonnin reissu lienee suurimmalle osalle liikaa. Eikä kyllä kovinkaan moni yksittäinenkään katsoja pulita tuollaisia summia yhdestä matsista.

Tavalliset kuluttajat eivät sitten lippuja hankkineetkaan oletettuun malliin, vaan suurin osa katsomossa istujista on yritysvieraita. Sen näkee ja aistii televisiokuvista, kun itse ottelu ei isoa osaa katsomosta juuri kiinnosta, vaan kaikenlainen mukahassuttelu ja ilmaisesta huikasta nauttiminen vie mielenkiinnon. Järjestäjät väittävät useamman matsin olleen loppuunmyytyjä, joka kertoo vain siitä, että suuri osa yritysvieraista on mieluummin jäänyt kotiin. Toki Jääkiekkoliitto on rahansa saanut näistä tyhistäkin paikoista.

Ruotsissa yleisömäärien vähyyteen reagoitiin jo pari päivää kisojen alkamisen jälkeen. Lippujen hintoja laskettiin radikaalisti, kun edes kotijoukkue Ruotsi ei vetänyt halliin porukkaa. Toisaalta jääkiekko ei Ruotsissa ole muutenkaan niin isossa asemassa kuin Suomessa, joten ehkä vähäinen kiinnostus kertoo myöskin siitä.

Nämä kisat tullaan muistamaan surullisena esimerkkinä pääsylippujen röyhkeän ahneesta ylihinnoittelusta ja suomalaisen kuluttajan lapsellisesta aliarvioinnista. Lahti 2001 ja Helsinki 2012, kaksi merkittävää tapausta suomalaisessa urheiluhistoriassa, tosin ihan muista kuin urheilullisista syistä.

Hiljaisuus - vaiettu tehtävä

Katsoin viikonloppuna Sakari Kirjavaisen ohjaaman, vuonna 2011 ilmestyneen elokuvan Hiljaisuus. En ollut kuullut elokuvasta ennen viime tammikuun Jussi Gaalaa, mutta siitä asti tämä onkin ollut "to watch"-listallani. Hiljaisuus sai yhteensä neljä Jussi-patsasta ja oli ehdolla myös vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Yleensä Jussi-palkinnot lupaavat hyvää elokuvaa valitessa, ja tälläkään kertaa ei tarvinnut pettyä.

Hiljaisuus kertoo suomalaiselle sotaelokuvalle epätyypillisen tarinan. Kun yleiseensä olemme tottuneet näkemään nasevia läppiä heitteleviin anttirokkiin ja juoksuhaudoissa sankarillisesti ylivoimaista vihollista vastaan taisteleviin tuntemattomiin, niin tässä elokuvassa varsinaisia sotasankaritarinoita ei juuri ole.

Päähenkilöt, Eino (Joonas Saartamo) ja Antti (Lauri Tilkanen) lähetetään jatkosodan loppuvaiheessa hoitamaan suhteellisen ankeaa tehtävää, kaatuneiden ruumiiden noutamista, pesemistä ja kotiin lähettämistä. Mukana ruumishommissa on muutama lotta, sekä toimintaa johtava sotilaspastori.

Tapahtumat sijoittuvat rintamalinjojen lähistölle, johon taistelun äänet satunnaiseti kantautuvat. Muista sotaelokuvista poiketen, varsinaisia taistelukohtauksia ei juurikaan nähdä, vaan tapahtumat keskittyvät Einon ja Antin ristiriitaisiin väleihin, joita suhteet lottiin ja kolmanteen sotilaaseen, Korpikankaaseen hämmentävät.

Elokuvan käsikirjoitus on erittäin hieno, ja ohjaaja saa näyttelijöistä puristettua irti kaiken mahdollisen. Joonas Saartamo sai Jussi-palkinnon parhaasta miespääosasta ja hänen suorituksensa on kyllä erinomainen. Täydellistä eläytymistä Einon rooliin ei voi kun ihailla.

Leffan katsottuaan voi todeta, että suomalainen elokuvan tekemisen taso on huippuluokkaa. Siksi jokaisen pitäisi kantaa kortensa kekoon, ja katsoa edes muutama suomalainen elokuva vuodessa. Suosittelen!

Tässä muuten Joonas Saartamon puhe Jussi Gaalasta. Huikeaa tykitystä niin itse elokuvasta kuin hiukan muitakin asioita liipaten!

Järven pinnalla lentävä hyönteinen ja evoluutioteoria

Istuskelin muutama kesä sitten kesämökin laiturilla auringon laskua seuraillen. Kiinnitin huomiota veden pinnan yläpuolella edes takaisin lenteleviin "hyttysiin". Ne lensivät ylös alas omaa muutaman kymmenen sentin reittiään ja aina hetkittäin joku kala kävi nappaamassa niitä iltaruuakseen.

Rupesin miettimään, mikä funktio näillä hyönteisillä on luonnon kiertokulussa. Selvästihän ne ovat kaloille mieleistä ruokaa, mutta onko niiden elämällä mitään muuta tarkoitusta? Nykyisin virallisena totuutena opetettava evoluutioteoria opettaa, että lajit ovat kehittyneet ja erikoistuneet nykyisiin muotoihinsa luonnon valinnan ja jatkuvan kilpailun perusteella. Eli mutaatioiden myötä vahvimmat ja parhaiten ympäristöönsä sopeutuneet yksilöt ovat jatkaneet sukuaan ja pikkuhijaa esimerkiksi nämä hyönteiset ovat päätyneet nykyiseen muotoonsa.

Mutta voiko joku laji kehittyä evoluution myötä siten, että se elämän tarkoitus on olla toisen lajin ravintoa? Missä vaiheessa evoluutio on ohjannut tälle hyönteiselle parhaimmaksi mahdolliseksi kohtaloksi päätyä kalanruuaksi? Eikö olisi ollut lajille edullisempaa, että sen lentoreitti olisi kehittynyt olemaan hiukan ylempänä veden pinnasta, siten, että kalat eivät voisi niitä syödä?

Muutenkaan nämä lajien väliset symbioosit eivät mielestäni löydä vahvistusta evoluutioteoriasta. Luonnossa on erittäin paljon esimerkkejä lajeista, jotka vaativat pärjätäkseen yhteistyötä jonkin toisen lajin kanssa? Ovatko satunnaiset yksilöt saavuttaneet tiettyjä mutaatioita sekunnilleen samanaikaisesti, jotta ne ovat jossakin vaiheessa tulleet toisistaan riippuvaisiksi? Kuulostaa minusta aika mahdottomalta.

Maapallon iäksi on sanottu n. neljää miljardia vuotta ja elämän maapallolla on arvioitu alkaneen n. miljardi vuotta myöhemmin. Ensimmäiset elolliset oliot olivat tiedemiesten mukaan yksinkertaisia leviä ja bakteereita. Mistä tämä elämä sai alkunsa? Evoluutiouskovaiset puhuvat sattumasta ja sopivista olosuhteista. Samoin lajien kehtittyminen bakteereista aste asteelta uusiksi lajeiksi.

Joku matemaattisesti lahjakkaampi osaisi ehkä laskea, mitkä ovat ne todennäköisyydet, että yksinkertainen levä on mutaatioiden kautta pikkuhiljaa muuttunut aste asteelta kehittyneemmäksi eläimeksi, päätyen nykypäivän blogeja kirjoittelevaan ihmiseen. Kun vielä tiedetään, että ylivoimaisesti suurin osa mutaatioista päätyy yksilön kuolemaan, niin luulisi jokaisen fiksun ihmisen ymmärtävän tämän tapahtumaketjun matemaattisesti täysin mahdottomaksi.

Luonnossa liikkuessa silmät monesti aukeavat siihen, kuinka täydellisessä harmoniassa kaikki ympäröivä keskenään on. Jokaisella lajilla on oma tehtävänsä, olivat ne sitten saalistajia, ravintoa tai jotain ihan muuta.

Minusta asiassa ei pitäisi olla yhtään mitään epäselvää. Maailma ei ole syntynyt sattumien kautta, vaan joku suunnitelma ja tarkoitus tällä kaikella on. Aivan niinkuin ihmisen elämälläkin. Ei meidän aikamme täällä ole vain pelkkää kemiaa ja fysiikkaa, vaan paljon jotain syvempää. Joku suurempi voima on ohjannut lajien kehitystä ja kehittänyt ne nykyiseen muotoonsa.

Jumala on luonut maailman, tämä on totuus.

Insha'Allah, Jumala on suurin.

Veikkausliiga 2012 - kohta mennään taas!

Vajaan viikon päästä se taas alkaa, Veikkausliigakausi 2012 nimittäin!

Talvi on suomalaisen futiksen ystävälle erittäin pitkä, sillä kausien väliin jää melkein kuusi pitkää kuukautta. Ensimmäiset treenimatsit pelataan toki jo yleensä joulukuussa, ja talvikausi täyttyy muutenkin sekalaisten höntsämatsien lisäksi Liigacupin tai Suomen Cupin matseilla. Mutta silti oikea kauden alun fiilis liittyy aina siihen ensimmäiseen sarjamatsiin. Ja se on edessä nyt sunnuntaina.

Se vanha tuttu tunne, kutkutus vatsanpohjassa ja suuret odotukset ennen kauden alkua... Aijai! Uusi kausi on kuin kevät, kun ne kaikkein uskomattomimmatkin haaveet tuntuvat vielä mahdollisilta. Ehkä tämä olisi juuri SE kausi? Ikävä kyllä yleensä syksyä lähestyttäessä haaveet ovat kariutuneet ja muuttuneet realismiksi. Toisaalta siinä tämän kaiken vaivan kiehtovuus onkin. Jos vuosikymmeniä jaksaa uskollisesti seurata sitä omaa jengiään, niin ehkäpä se aurinko jonain päivänä paistaa risukasaankin?

Oma suosikkijoukkueeni on FC Lahti. Kausi 2011 meni divarissa, joka päättyi onneksi lahtelaisjuhliin: sarjan voittajana suora nousu takaisin eliittiin ja Veikkausliigaan tulevaksi kaudeksi. Hankaluuksia on luvassa, sillä joukkue on paperilla yksi liigan heikoimmista ja valmentaja on tällä tasolla kokematon sekä lähes ilman kunnon näyttöjä (yksi voitto liigassa ja putoaminen). Toisaalta kukaan ei odota meiltä mitään, joten yllätyssaumat ovat olemassa. Kaiken kukkuraksi talouspuolellakin on hankalaa. Ylimääräistä rahaa ole, jos yllättävää tarvetta lisävahvistuksille kauden mittaan tulee. Jälleen kerran pitää siis toivoa, että kausi menee myös kabineteissa putkeen, ja ennenkaikkea, että lahtelaiset löytävät sankoin joukoin katsomoihin.

Ja veikkaukset? Tässä alla oma rankkaukseni tulevan kauden asetelmista. Voi olla, että metsään menee, mutta viisaampia ollaan sitten 33 kierroksen jälkeen.

1. Inter
2. HJK
3. TPS
4. KuPS
5. FC Honka
6. VPS
7. JJK
8. FF Jaro
9. FC Haka
10. MIFK
11. FC Lahti
12. MyPa

Asevelvollisuuslaki rikkoo räikeästi Suomen perustuslakia

Suomen Tasavallan perustuslain kuudennessa pykälässä todetaan seuraavasti: Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Asevelvollisuuslain kolmannessa pykälässä sen sijaan todetaan seuraavasti:  Vapautuksesta sotilaalliseen maanpuolustukseen osallistumisesta vakaumuksen perusteella säädetään siviilipalveluslaissa ja Jehovan todistajien vapauttamisesta asevelvollisuuden suorittamisesta eräissä tapauksissa annetussa laissa.

 Ja tämä asevelvollisuuslaissa mainittu Jehovan todistajien vapautusta koskeva lain kohta vielä tarkentaa: Asevelvolliselle, joka osoittaa kuuluvansa Jehovan todistajat -nimiseen rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan ja ilmoittaa, että uskonnolliseen vakaumukseen perustuvat vakavat omantunnonsyyt estävät häntä suorittamasta asevelvollisuutta aseellisessa palveluksessa tai missään sitä korvaavassa palveluksessa, voidaan sen estämättä, mitä asevelvollisuuslaissa ja siviilipalveluslaissa säädetään, myöntää lykkäystä ja hänet voidaan vapauttaa asevelvollisuuden suorittamisesta rauhan aikana siten kuin tässä laissa säädetään.

Eli vaikka perustuslain mukaan kaikki Suomen kansalaiset ovat yhdenvertaisia, vapautetaan Jehovan Todistajat rauhan ajan asevelvollisuudesta kokonaan. Heidän ei siis tarvitse mennä armeijaan, siviilipalvelukseen tai totaalikieltäytyjinä vankilaan. 

Mielestäni tässä rikotaan erittäin räikeästi kansalaisten yhdenvertaisuutta! Miksi toisen henkilön vakaumus asetetaan paremmaksi tai hyväksyttävämmäksi kuin jonkun muun? Mikä tekee Jehovan todistajan pasifismista lain edessä hyväksyttävämmän kuin vaikkapa kristityn, muslimin tai juutalaisen? Miksi useampi kymmenen henkilöä tuomitaan vuosittain vankeuteen aseista kieltäytymisestä, kun joku toinen välttää palveluksen vetoamalla uskontoonsa?

Eikö tämä ole todella väärin?!

Mitt första Stockholm Noir

Ruotsalainen dekkari- ja jännityskirjaskene on ollut kovassa huudossa useamman vuoden, ja sen tunnetuimmat sankarit martinbeckeineen, wallandereineen ja lisbethsalandereineen ovat niittäneet mainetta ympäri maailman. Itse en ole syystä tai toisesta aihepiirin kirjatarjontaan aikaisemmin hirveästi perehtynyt (toki useita leffoja olen nähnyt), mutta nyt on mieleni muuttunut:

Luin Jens Lapiduksen ns. Stockholm noir-trilogian ensimmäisen osan Rahalla Saa ja ihastuin ikihyviksi! Olin kyllä kuullut tästä paljon hyviä kommentteja, mutta silti se ylitti kaikki odotukseni. Toistaiseksi ehdottomasti mukaansa tempaavin kirja, joka on käsisaäni kulunut. Tämä olisi tehnyt mieli lukea non-stoppina kannesta kanteen, mutta ikävästi töissä käyminen yms. velvollisuudet häiritsivät lukukokemusta. :)

Lapidus on entinen lakimies ja on päässyt seuraamaan Tukholman ja Ruotsin järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa aitiopaikalta. Se näkyy ja tuntuu tekstistä, joka on äärimmäisen realistista ja kiehtovaa. Kirja vetää lukijan syvälle mukaan alamaailman kuvioihin, ja välillä sitä tuntee elävänsä itse mukana Jorgen, Mradon tai JW:n säädöissä kokaiinin, huorien ja Sture Planin yökerhojen parissa.

Lyhykäisyydessään kerrottuna kirja seuraa useamman henkilön elämää Tukholman alamaailmassa ja sen liepeillä, sekä heidän kohtaloidensa kytkeytymistä matkan varrella toisiinsa. Vaikka kirja menee hetkittäin hyvinkin syvälle yksityiskohtiin tapahtumia kuvatessaan, se säilyy loppuun asti helppolukuisena, loogisena ja totuudenmukaisena. Tämän kirjallisuustyypin perisynti on monesti epärealistiset juonenkäänteet, joihin Lapidus ei onneksi syyllisty.

Suosittelen kirjaa niin tyylisuunnan diggareille kuin ensikertalaisillekin. Uskallan luvata, että pettymyksiä ei ole luvassa. Itselläni on seuraavaksi ohjelmassa trilogian toinen osa.

P.S Jos kirjan maailman sisään haluaa päästä vielä astetta perusteellisemmin, kannattaa tämän kaveriksi etsiä käsiinsä Lasse Wierupin ja Matti Larssonintoimittama teos Ruotsin mafia. Prosentti-, vankila- ja siirtolaisjengit lahden takana joka kertoo yksityiskohtaisesesti naapurimaan järjestäytyneen rikollisuuden historiasta ja toiminnasta.

Leninin vieraana Tampereella

Olin piipahtamassa työmatkalla Tampereella tällä viikolla. Minulle jäi sopivasti luppoaikaa ennen kotiinlähtöä ja päätin pistäytyä kaupungissa sijaitsevassa Lenin Museossa.

Museo sijaitsee Tampereen Työväentalossa, tarkemmin ottaen salissa, jossa Lenin ja Stalin tapasivat toisensa ensimmäisen kerran. Vuosi oli 1905, joten paljon historiaa on kerennyt näkemään myös itse museorakennus! Talo on pidetty upeasti alkuperäisessä kunnossa ja se huokuu omaa arvokasta tunnelmaansa heti sisään astuessa.

Museo on fyysisiltä tiloiltaan kohtuullisen pieni, vain kaksi erillistä huonetta. Silti sain helposti menemään melkein puolitoista tuntia näyttelyä tutkiessa. Museo on jaettu kahteen osioon: ensimmäinen esittelee Leninin elämää yleisesti, toinen kertoo Leninin ja Suomen suhteista. Harva nimittäin tietää, että mies vietti paljon aikaa Suomessa ja oli yksi merkittävimpiä hahmoja maamme itsenäisyyden takana. Siksi jokaisen suomalaisen kannattaisi perehtyä asiaan edes pintapuolisesti, ilman mitään ennakkoasenteita.

Lenin Museon kokoelmat koostuvat pääasiassa valokuvista, kirjeistä, lehtileikkeistä, kirjoista yms materiaalista. Varsinaisia fyysisiä esineitä ei museossa juuri ole. Veikkaan, että samalla kaavalla on menty useampi kymmenen vuotta, mikä ikävä kyllä tekee museokokemuksesta hiukan tylsän. Itse olin asiasta jo etukäteen kiinnostunut ja jaksoin kyllä tutkia tarkkaan kaikki pienimmätkin kuvatekstit ja tarinat, mutta sääliksi käy vaikkapa jotain luokkaretkeläisiä, joiden kiinnostus asiaa kohtaa on lähellä nollaa. Nykyisin olisi varmasti saatavilla vaikka minkälaisia multimedia- yms. esityksiä, jotka elävöittäisivät museokokemusta hienosti.

Kuitenkin oma kokemukseni oli erittäin hieno ja todellakin sen 5€ sisäänpääsymaksun arvoinen. Näyttelystä sai hyvän annoksen Lenin-tietoutta ja ainakin itselläni heräsi mielenkiinto perehtyä miehen kirjalliseen tuotantoon ja elämään tarkemmin. Onhan mies kuitenkin yksi maailman poliittiseen historiaan ja ideologioiden sekamelskaan eniten vaikuttaneita henkilöitä, oli hänen aatteistaan sitten mitä mieltä tahansa.

Torjuntavoitto norppataistelussa!

Viime kirjoituksessani kerroin saimaannorppaa uhkaavasta uudesta ongelmasta: poikkeuslupagakemuksista, jotka olisivat sallineet verkkokalastuksen saimaannorpan keskeisillä pesimäalueilla.

Etelä-Savon ELY-keskus käsitteli asiaa torstaina, ja päätös oli norppamyönteinen! Eli kaikki 23 poikkeuslupahakemusta hylättiin! Tämä on erittäin tärkeää ja antaa signaalin siitä, että myös alueen virkamiehet ovat sitoutuneet norpan suojeluun tosimielellä. Iso kiitos päätöksentekijöille ja kaikille niille, jotka jaksavat taistella asian puolesta.

Saimaannorpan tämän vuotiset kuutit ovat nyt muutaman viikon ikäisiä, toivottakaamme niille pitkää ikää!

Tässä vielä Suomen Luonnonsuojeluliiton tiedote asiasta:

Voitto saimaannorpalle


Etelä-Savon elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus on 29.3. päättänyt hylätä 23 Saimaan osakaskunnan jättämän hakemuksen verkkokalastaa poikkeusluvalla saimaannorpan keskeisillä elinalueilla.

Kunnista Enonkoski ja Puumala olisivat sallineet verkkokalastuksen norppa-alueilla.
"Hienoa, että ELY-keskuksessa ollaan saimaannorpan puolella, mutta verkkokalastusta puoltaneet kunnat voisivat mennä itseensä ja ajatella saimaannorppaa vaikkapa luontomatkailun edistäjänä", Suomen luonnonsuojeluliiton johtava asiantuntija Ilpo Kuronen toteaa.

Saimaannorppa taas tappolistalla

Yksi asia saa vihaiseksi aina vuodesta toiseen. Nimittäin saimaannorppa ja sen käsittämätön lähes sukupuuttoon tappaminen. Se on ainoa pelkästään Suomessa esiintyvä nisäkäs, joten lajin suojelu on vain ja ainoastaan meidän vastuullamme. Ja siinä on epäonnistuttu rumasti.

Norppakannan vahvuus on tällä hetkellä n. 290 yksilöä. Alimmillaan määrä on ollut 1990-luvun alkupuolella, jolloin saimaannorppia uiskenteli Saimaalla vain 190 kappaletta. Kanta on edelleenkin todella pieni ja laji määritelläänkin äärimmäisen uhanalaiseksi. Ja kun norppanaaras synnyttää aina yhden kuutin kerrallaan, on määrän kasvaminen todella hidasta.

Syy, miksi kirjoitin asiasta juuri tänään, on eilen julkaistu Suomen Luonnonsuojeluliiton tiedote "Saimaannorpalle uusi uhka". Tiedotteessa kerrotaan, että 23 Saimaan osakaskuntaa on hakenut poikkeuslupia verkkokalastusta varten. Ja näitä lupia haetaan siis alueille, joissa norppakanta on kaikkein vahvinta (ja siten myös kaikkein haavoittuvinta).

Todella röyhkeää ja välinpitämätöntä! Nämä lupia hakevat osakunnat koostuvat paikallisista asukkaista ja mökkiläisistä, jotka ovat tottuneet kalastelemaan kotivesillään aina. Norppia on tarttunut ja hukkunut verkkoihin ennenkin, mutta siitä ei ole juuri välitetty. Omilla kotivesillä verkoilla kalastelu on ollut se juttu, josta ei haluta missään nimessä luopua. Verkkokalastus on ollut kiellettyä (toki vapaaehtoisesti) huhtikuusta kesäkuuhun, mutta nyt polte päästä kokemaan verkkoja heti alkukesästä on todella kova.

Etelä-Savon ELY-keskus tekee päätöksen poikkeusluvista tämän viikon torstaina. Toivon todella, että siellä tehdään ainoa oikea päätös asiasta ja jätetään luvat myöntämättä. Mitä virkaa on suojelutoimilla, jos niitä voidaan kuitenkin kiertää poikkeuslupia hakemalla? Toivon selkärankaisuutta ja luonnon kunnioitusta päättäjiltä. Kukaan tuskin haluaa taakakseen saimaannorpan sukupuuttoon tappamisen?

Katkarapupastaa - perfetto!

Olen nyt parina viime viikonloppuna valmistanut äärimmäisen herkullista ja helppoa katkarapupastaa. Itse en ole mikään tomibjörk, ja pysyttelenkin mahdollisimman helpoissa jutuissa ja perusasioiden äärellä. Siksi jaankin mielelläni tämän reseptin, sillä tämä pitäisi onnistua kyllä ihan yläasteen kotitaloustuntien oppimäärän tietotaidoilla.

Tämä ohje on kahdelle hengelle, ja mitat ovat aika suurpiirteisiä. Näillä tätä olen kuitenkin valmistanut ja hyvää on tullut:

Puoli pussia pastaa
5 rkl oliiviöljyä
4-5 valkosipulin kynttä
1 chilipaprika silputtuna
pussillinen pakastekatkarapuja
sitruunanmehua (olen itse puristanut puolikkaan sitruunan mehut)
suolaa, mustapippuria
100g maustamatonta Viola-tuorejuustoa (toki muutkin merkit käyvät)
1 dl juustoraastetta (esim. parmesan)
tuoreita yrttejä, esimerkiksi korianteria ja basilikaa

Laita pasta kiehumaan, kastikkeen kerkeää tehdä sillä aikaa valmiiksi. Ensin silputaan chili ja valkosipulinkynnet. Kypsennetään niitä oliiviöljyssä, jotta niiden maku avautuu. Öljyn määrä voi näyttää isolta, mutta niin sitä pitääkin olla. Seuraavaksi lisätään katkaravut ja annetaan niiden sulaa kevyellä lämmöllä. Kaadetaan vielä mukaan sitruunanmehu.

Katkarapujen kannattaa antaa kerätä makua muusta kastikkeesta jonkin aikaa, kunnes sekaan lisätään tuorejuusto. Se sulaa kohtuullisen nopeasti joukkoon, kun hiukan avittaa lastalla. Kun tuorejuusto on sulanut, lisätään joukkoon vielä juustoraaste. Mausteet vielä mukaan, niin kastike on valmis.

Asettele pastat lautaselle, kastiketta päälle ja vielä reilusti basilikaa ja korianteria. Nämä yrtit sopivat erittäin kivasti tähän annokseen ja antavat sille mielenkiintoisen säväyksen.

Jos haluat nauttia viiniä tämän kanssa, niin yksi pomminvarma suositus on Raimat Vina 27 Chardonnay, toki muutkin chardonnayt varmasti sopivat. Itse kokeilin tällä ja toimi kyllä hienosti. Tässä viinissä on sen verran makua, ettei jää kastikkeen varjoon.

Stadin makeimmat lounasnäkymät

Etsin alkuviikosta netin kautta lounaspaikkoja, jotka sijaitsisivat mahdollisimman lähellä asuinpaikkaani. Google tarjosikin ensimmäiseksi Ravintola Ilma-nimistä paikkaa, jossa nettisivujen mukaan oli lounasta tarjolla. Sinne siis!

Osoitteessa sijaitsi kolhon näköinen toimisto- ja teollisuusrakennus, jossa ilmeisesti sijaitsee paljon erilaisia yrityksiä. Ravintolan sijainnista kertoi lähinnä pieni A-jalka ja pihalla päivää paistatteleva kokki, joten tiesin olevani oikeassa paikassa. 

Nappasin hissin ylimpään kerrokseen ja astuin ravintolaan. Ohhoh! Paikka oli aivan jotain muuta kuin olin kuvitellut. Ei tietoakaan perinteisen nuhjuisista lounasruokaloista, joissa raksamiehet syövät uunimakkaraa ja kertovat karskeja juttuja, vaan ensivaikutelmaltaan tyylikkään eurooppalaiseb drinkkibaarin oloinen paikka. Ja ne maisemat.. Koko ravintolasalia ympäröi ikkunarivistö, josta on huikean hienot näkymät Pasilan, Töölön ja Alppilan suuntiin. Ja koska rakennus on korkea ja sijaitsee mäen rinteessä, näkyy ikkunoista todella kauas. Torni ja muut maisemapaikat kyllä kalpenevat tämän rinnalla!

Ravintolan nettisivujen perustella ei saa kunnon kuvaa näkymistä, vaan ne kannattaa ehdottomasti käydä tarkistamassa itse. Lounas oli oikein maittavaa ja sopuhintaista (8,80€), joten tänne tulee ehdottomasti mentyä uudemmankin kerran. Paikan ainoa miinus mielestäni on, että se ei ole iltaisin auki. Täällä olisi nimittäin huippuhienoa nauttia vaikka muutama kylmä juoma ja katsella auringonlaskua 90-luvun houseklassikoiden soidessa taustalla.. 

Suosittelen lämpimästi, maisemien takia kannattaa karauttaa paikalle vaikka kauempaa.

Kaavoituskatsaus 2012 - pakkoluettavaa Helsingin ystäville

Eilen kopsahti postiluukusta Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisema Kaavoituskatsaus 2012. Ensivaikutelmaltaan kuivakan kuuloinen lehdykkä oli vähällä päätyä samantien paperinkeräykseen, sillä luulin kyseessä olevan jonkun vaikeaa ja tylsää virkamiesjargonia sisältävän aviisin, jonka teksteistä tavallinen kaupunkilainen ei juurikaan mitään tolkkua saa. Olin kuitenkin täysin väärässä!

Kaavoituskatsauksessa käydään läpi kaikki Helsingissä tällä hetkellä vireillä olevat kaupunkirakenteeseen vaikuttavat suunnitelmat, jotka liittyvät niin asumiseen, liikkumiseen kuin työpaikkoihinkin. Jokainen yksittäinen suunnitelma on käyty lyhyesti ja selkeästi läpi, ja niiden sijainti kaupungissa on helppo löytää liitteenä olevista kartoista. Suurimmat kokonaisuudet (mm. Kruunuvuorenranta ja Kalasatama) on esitelty laajemmin, mikä antaa erinomaista kokonaiskuvaa uusien kaupunginosien suunnittelusta ja lähtökohdista. Iso osuus on myös uusilla joukkoliikennehankkeilla, joista löytyy myös hyvää informaatiota.

Jokaisen yksittäisen suunnitelman perästä löytyy asiaa valmistelevan virkamiehen yhteystiedot, joten kuka tahansa voi ottaa asiasta suoraan tekijään yhteyttä. Tämä on mielestäni tärkeää, sillä kaupunkilaisten, päättäjien ja virkamiesten välisiä kuiluja pitää kaventaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Helsinkiä pitää kuitenkin tehdä helsinkiläisten ehdoilla, ja siksi olisikin toivottavaa, että jokainen asioista kiinnostunut kertoisi suunnitelmista omat mielipiteensä suoraan niiden suunnittelijoille. Uskon, että virkamiehetkin arvostavat ehdotuksia, kommentteja ja uusia näkökulmia, joita he itse eivät välttämättä ole tulleet edes ajatelleeksi.

Tulevaisuuden Helsinkiä rakennetaan ja kehitetään toivottavasti jatkossakin vahvasti joukkoliikenteen ja kaupunkirakenteen tiivistämisen keinoin. Kaavoituksella ja rakennuspäätöksillä tehdään erittäin pitkäkestoisia päätöksiä, joista pääsevät nauttimaan/kärsimään myös tulevat sukupolvet. Siksi ei ole lainkaan yhdentekevää, kuka ja miten näitä päätöksiä tekevät.

Kunnallisvaalit ovat edessä jo tämän vuoden syksyllä ja kannattaakin pitää mielessä myös ne oman potentiaalisen ehdokkaan näkemykset Helsingin tulevaisuudesta. Joitain poliittisia päätöksiä voidaan muuttaa helpostikin, mutta esimerkiksi raitiolinjojen tai uusien kaupunginosien kanssa pitää pystyä elämään. Helsingin nykyinen yleiskaava on viimeksi päivitetty vuonna 2002 ja tulevan kaupunginvaltuuston tehtävänä tulee olemaan uudesta yleiskaavasta päättäminen. Se toimii ohjenuorana koko kaupungin kehittämiselle, ja on juuri siksi niin äärimmäisen tärkeä.

Kaavoituskatsaus 2012 jaetaan jokaiseen helsinkiläiseen talouteen ja se kannattaa ehdottomasti lukaista läpi. Etenkin jos olet kiinnostunut kotikaupunkisi kehittymisestä, niin tämä on täysin must. Ja kun kevät ja hienot ulkoilukelit koittavat, toimii katsaus vaikka näppäränä sunnuntaikävelyiden reittioppaana.

Kurdit nälkälakossa Kolmella sepällä

Kävelin eilen kaupungilla ja törmäsin Kolmen sepän aukiolla Suomessa asuvien kurdien mielenosoitukseen. Paikalle oli pystytetty suuri teltta, jonka sisällä olevat kurdit olivat aloittaneet nälkälakon. Osallistujia näkyi olevan useita kymmeniä, niin miehiä, naisia kuin lapsiakin. Teltan ulkopuoli oli vuorattu asiasta tarkemmin kertovilla plakaateilla, joita kiinnostuneet ohikulkijat tuntuivat lueskelevan kiinnostuneina

Mielenosoitus toimii tukena Turkin vankiloissa tammikuussa alkaneille poliittisten kurdivankien nälkälakolle. Turkissa järjestettävän nälkälakon vaatimuksena on kurdien johtajan, kolmetoista vuotta vangittuna olleen Abdullah Öcalanin vapauttaminen. Lisäksi vaatimuslistalla on Kurdistanin kysymyksen rauhanomainen ratkaiseminen.

Vaikka kurditaustaisia henkilöitä asuu Suomessakin tuhansittain ja uutisissa jotain Kurdistaniin liittyvää tulee vastaan lähes päivittäin, ei kovinkaan moni hirveästi tunne heidän asiaansa. En myöskään minä. Siksi onkin erittäin tärkeää, että kurdit itse ovat nostamassa ongelmiaan meidän tavallisten suomalaisten tietoisuuteen. Vain siten asioihin voi vaikuttaa ja ongelmat saattavat jossain vaiheessa lähteä rullaamaan liikkelle.

Kurdit ovat maailman suurin kansa, joilla ei ole omaa valtiota. Itse kannatan aatetta, jossa jokainen kansa on oikeutettu omaan valtioonsa (oli kysessä sitten kurdit, baskit, katalaanit, palestiinalaiset tai saamelaiset), joten siksi asia on myös omaa sydäntäni lähellä. Kurdistan on jakautunut neljän valtion, Turkin, Syyrian, Iranin ja Irakin alueelle. Kurdeja on kohdeltu kaikissa näissä valtioissa toisen luokan kansalaisina ja vuosikymmenien aikana heitä on kuollut miljoonia. Poliittisesti asia on äärimmäisen hankala, koska asia koskee niin montaa valtiota ja etnistä ryhmää.

Ainoa keino olisi YK:n taholta lähtevä aloite asian ratkaisemiseksi. Myös EU:lla pitäisi olla tässä iso rooli, käydäänhän Turkin kanssa ainakin alustavia keskusteluita EU-jäsenyydestä. Kurdistanin asema tulisi olla tärkein yksittäinen ratkaistava asia ennen jäsenyyden hyväksymistä.

Täysi tuki Kurdeille ja itsenäiselle Kurdistanille!

Steve Jobsin elämänkerta

Joulupukki toi mukavana yllätyksenä Steve Jobsin elämänkerran, jonka sain vähän aikaa sitten luettua loppuun. Hitaaseen etenemiseen isoin syy oli se, että kirjassa tuli jatkuvasti eteen kaikkia mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista halusin ehdottomasti kaivaa lisätietoa. Monesti kävikin niin, että muutaman sivun lukemista seurasi tunnin roikkuminen Wikipediassa tai muissa tietolähteissä. Toki tämä tyyli lisäsi kirjan antamaa iloa ja tietomäärää!

Kirja oli yksi parhaista elämänkertakirjoista, joita olen lukenut. Kirjoittaja Walter Isaacson oli päässyt niin Jobsin kuin hänen lähipiirinsä lähelle sellaisella otteella, jota harvoin näkee. Kirja oli täynnä mielenkiintoisia ja kaunistelemattomia mielipiteitä niin Jobsin kuin hänen läheistensäkin suista. Ja kun itse kirjan päähenkilö ei ollut halunnut sensuroida kirjaa millään tavoin, on tuloksena erittäin rehellisen ja aidon oloinen tarina tästä yhdestä viime vuosikymmenten legendaarisimmista hahmoista.

Itse en juurikaan tuntenut Jobsia ja hänen elämäänsä ennen kirjan lukemista. iPhone ja Macci kyllä löytyy, mutta en juurikaan ollut ajatellut mitä tuotteiden takaa löytyy. Kirjan luettuani sitä tajusi, miksi tuotteet ovat juuri sellaisia kuin ne ovatkin, ja kuinka valtavia prosesseja ja tarinoita niiden takana onkaan.

Kirjan antaman kuvan perusteella Jobs liikkui jossakin nerouden ja hulluuden välimaastossa. Mutta eivätkö suuria saavutuksia aikaansaaneet aina? Ihmisenä mies oli useasti täysin tunteeton ja esimiehenä monesti sataprosenttinen kusipää. Mutta silti hän onnistui kasaamaan ympärilleen voittavia tiimejä, jotka tuottivat ihmiskunnalle ennennäkemättömiä tuotteita. Ja tuotteita kaikilta kanteilta katsottuna, olihan Jobsilla jopa vimmainen suhtautuminen myös laitteiden ulkonäköön, väreihin ja muotoiluun.

Jobsin elämä päättyi vaikean sairauden murtamana lokakuussa 2011, mutta legenda jatkaa eloaan. Jobs oli erittäin mielenkiintoinen hahmo ja hänen intohimostaan ja omistautumisestaan rakastamilleen ja oikeana pitämilleen asioille meistä jokainen voisi ottaa oppia.

Kirjassa kerrottiin myös Jobsin vuonna 2005 Stanfordin yliopistossa pitämästä valmistujaispuheesta, jonka löysin myös Youtubesta. Tähän kannattaa ehdottomasti uhrata se 14 minuttia, jotka nämä kaksi pätkää yhteensä kestävät. Hieno puhe, joka sisältää paljon viisaita sanoja ja ohjeita jokaisen meidän elämäämmne. Puheessa tulee lisäksi käsiteltyä miehen elämän tärkeimmät virstanpylväät, hänen itsensä kertomana.

Stay hungry, stay foolish.

Stanfordin puhe osa 1 
Stanfordin puhe osa 2